Elämä on epäreilua

...on ollut päivän mottona tänään. Katselin elämää tuon lauseen takaa ja totesin samaan hengen vetoon, että mitäpä minä asialle mahdan. Uhmaikäinen lapsi taisteli samaa asiaa vastaan itkien, potkien, huutaen, naama läikikkäänä, nenä valuen ja silmät kyyneliä täynnä. Miten minä niin joitakin asioita elämässäni haluaisin ja olisin halunnut. Miten kovasti minä niin!

Ja sitten tulee näitä päiviä, kun elämä jälleen kerran sanelee ohjeet, mitä pitää tehdä ja mihin pitää tyytyä. Ja mieli huutaa, itkee ja potkii "Ei! Eieieieiei Ei!" Mutta niin kuin johdonmukainen ja opettavainen äiti, se lyö faktat pöytään ja on ehdoissaan järkähtämätön: "Kyllä. Sinun pitää nyt vain se hyväksyä. Asia on näin. Huuda vain, mutta se ei auta asiaa yhtään." Kuin kylmä suihku vasten kasvoja. Ne on ne elämän r e a l i t e e t i t.

Elämä on epäreilua. Sen se on jo opettanut. Itkupotkuraivarit ei auta, vaikka joskus tekisi mieli senkin antaa taas tulla. Se piirtää ilkikurisesti irvistellen eteeni kuvan, jossa silmieni edessä näen joka ainoan osatekijän kulkevan toisensa ohi. Piirun verran vasemmalle - olisi kohdannut. Vaaksan verran oikealle - olisi osunut ja uponnut. Mutta ei. Jokin aina mättää. Jokin ei koskaan täsmää. Se melkein jo hymyilyttää. Että miten voikin mennä noin ohi, tuokin asia!

"Elämä on paskaaaa...", lauloi eräs nuori tuttavani joskus. En tainnut osata tuota laulua arvostaa tarpeeksi silloin. Pidin laulajaa vähän lapsellisena. Jotenkin nyt tuntuu siltä, että tuo ihana söpö laulajaystäväni oli todella oikeassa. Ja ennenkaikkea mahtavan rehellinen. Se on ihan sitä itteään niin usein, niin helposti. Silti. Enpä haluaisi olla kiittämätönkään. Jospa tekisin oman lauluni. Sen sanoma menisi ehkä jokseenkin näin:
"Elämä on epäää, ei auta itku nyt,
paree siis vaan kiittäää, niitä on vaan yks..."


Elämää opetellessa.