Lyhyitä tarinoita ensimmäisenä adventtina

Ensimmäisen adventin hetkiä, jolloin oli pakko hymyillä.

Poika, joka sai kantaa ristiä

Istahdin kirkon penkkiin hieman tympääntyneenä siitä, miten teennäiseltä ja arvostelevalta oloni tuntui. Odotin ensimmäisen adventin perhemessua alkavaksi. Miksi en sitä koskaan aikaisemmin ollut ymmärtänyt, en ole perhemessun kohdeyleisöä; minun ei kannattaisi astua jalallani perhemessuun. Minun pitäisi pysyä sellaisista pois, en yksinkertaisesti jaksa lastenlauluja ja toiminnallisia ohjelmanumeroita tai leikkejä laulujen lomassa. Oloni kävi yhä ikävämmäksi, kun pappi saarnasi... Niin, mistä pappi saarnasi? No jaa. Tottelevaisesti viitoin uskontunnustuksen ja toivotin rauhaa lähimmäisilleni käsilläni muodostetulla rauhankyyhkysellä sormiani heilutellen. Palmunoksia en sentään kehotuksesta huolimatta ottanut heiluteltavakseni.

Olin varma, että tympääntymiseni loisti naamaltani kauaksi. Toistelin vain itselleni: "Kaikki saavat tulla, kirkon ovet ovat auki kaikille, saan tulla sellaisena kuin olen, kaikki tunteet ovat sallittuja..." Mutta kun viimein lähetyssanat tulivat, huokaisin helpotuksesta. Seurasin tilannetta edessäni. Avustava pappi kävi hakemassa pojan kirkonpenkistä, joka oli ristiä kantanut messun alkaessa; tämä saisi kantaa ristin salista poiskin. Nyt poika asteli reippain askelin ja leveä hymy kasvoillaan ristin luo, tempaisi sen iloiten käteensä ja riensi kirkosta pois, ristin poikkipuu edellä - tilanne oli ohi ennen kuin ehdin kissaa sanoa.

Kaikki saavat tulla, ja kaikki saavat lähteä. Jollakin toisellakin oli kiire pois kirkosta. Sellaista elämä on.


Perinteinen Hyvän Mielen Joulukonsertti

Se oli aikeuttanut päänvaivaa jo useamman viikon, keitä sinne saisin laulamaan. Pitäisikin sunnuntaina lähteä työkeikalle oppilaiden kanssa. Eikä siitä edes palkkaa makseta. Mutta kun ei ollut vaihtoehtoja...

Kun keikka-aika sitten viimein koitti, konsertin avasi lemepä herrasmies sanoillaan ensimmäisen adventin arvokkuudesta, jossa tänä vuonna olisi erityistä arvoa, kun on tullut kuluneeksi 75 vuotta talvisodan syttymisestä. Hän totesi, että tälläkin hetkellä, näinä vaikeina aikoina, on hyvä vaalia yhteisöllisyyttä, hyvää mieltä ja muistaa heitä, jotka taisteluun lähtivät empimättä.

Noiden sanojen aikana, sydämeni suli. Meitä oli paikalla vain kourallinen. Lapset lauloivat ja ihmiset iloitsivat siitä kun lapset lauloivat. Perinteinen yhteislaulu tuntui pitkästä aikaa hyvältä ja turvalliselta. Istuimme pienen kappelin hämärän tunnelmassa, hetken yhdessä, odottaen joulua.

Sama lempeä mies lopetti tilaisuuden ojentamalla minulle ruusukimpun ja sulatti lasten sydämet ojentamalla heille Hello Kitty -adventtikalenterit. Hävetti kun olin ollut niin vastentahtoinen. Mutta samalla tiesin, että kiitos oli aito. Joulun tunnelma kosketti. Hyvä mieli tarttui. Loppuajan osasin hymyillä aidosti.


Piiritanssia kuusen ympärillä

Taloyhtiön perinteinen jouluvalojen sytyttämisen hetki oli koonnut pihalle väkeä. Lapsia oli enemmän kuin jaksoin laskea ja ihmiset juttelivat tuttavallisesti toisilleen. En tuntenut kuin muutaman ihmisen, joihin tukeuduin. "Nyt kello on kuusi! Nyt ne syttyy" Ja silloin valot syttyivät, ja suustani pääsi spontaani: "Oooo!" Ennen kuin huomasinkaan, oli kuusen ympärille muodostettu piiri. "Mene nyt sinä ainakin, sinähän olet opettaja." "No tule sinäkin sitten!" Ja siinä sitä sitten mentiin porsaita äidin oomme kaikki... ja sitten Joulupuu on rakennettu... Aikuiset ja lapset käsikädessä. Tosin minun käteeni ei naapurin pikku Eetu uskaltanut tarttua. (Vai oliko syy oikeasti se, että siinä toisessa kädessä oli glögimuki? Mene ja tiedä.) Siinä sitten hoputin poikaa seuraamaan vähän nopeammin, kun minun ja hänen väliin meinasi revetä isompikin väli... Tanssit oli tanssittu ja kuusi loisti valoissaan. Olin yhteisön keskellä, ehkä vielä tutustuisinkin heihin - naapureihini.  

Joulun Pyhä

Se tulee tänäkin vuonna: joulu. Vaikka juuri sanoinkin, että tekisi mieli jättää yksi joulu väliin, kun vastahan se edellinen oli. Joulu on jotenkin arka asia, kun aletaan miettiä sitä syvemmältä. Pinnallahan on markkinat, joululaulut, tunnelma ja joulupukki. Siellä syvemmällä on kuitenkin jotain aivan muuta.

Siellä on ihmissuhteet, yksinäisyys, yhteisöllisyys ja ikävä.

Ainakin omassa joulussani on mielestäni eniten kyse juuri näiden asioiden yhteensovittamisesta.

Jouluna mietitään kuka missäkin ja miten pyhänsä viettää. Kenen kanssa ja kauanko. Aina joku lähtee jossain joulun vaiheessa seuraavaan paikkaan jatkamaan yhdessäoloaan toisten kanssa. Pääasia on, että on joku jonka kanssa joulua viettää ja että tulee nähdyksi ne ihmiset jotka täytyykin. Että lapsenlapset käyvät edes jossain vaiheessa ja että kuitenkin saadaan pitää se oma joulu. Tulee ikävä niitä, jotka juuri lähtivät ja ikävä niitä, jotka joskus ennen viettivät joulua meidän kanssamme. Nostalgia nostaa esiin muistoja, jotka ovat ajan kanssa kultaantuneita. Tyytymättömyys herää - ennen joulukin tuntui joululta. Tätä työtäkin on niin paljon, jotta joulusta saataisiin tunnelmallinen ja oikeanlainen.

Milloin joulusta oikeastaan tuli yhdessäolon juhla? Jolloin kaikki muut, joilla ei niin tiivistä yhteyttä ole perheeseensä tai sukuunsa tuntevat olonsa vieläkin yksinäisemmäksi, kuin arkena. Mahdoton yhtälö. Mahdoton joulu! Väsyttävä joulu! Olen yksinäisempi kuin yleensä ja lähimmäisenikin tuntuvat olevan yksinäisiä, vaikka yhdessä olisimmekin. Hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin ero kärjistyy. Kurja joulu! Joululaulutkin kyllästyttää...

...
Ensimmäisenä jouluna oli ydinperhe. Oli Maria ja Joosef ja vauva. Karuissa olosuhteissa, kylmässä ja kaukana omista suvuistaan. Ei notkuvaa ruokapöytää, ei tuikkivia valoja ja kirkkaina kiiltäviä palloja ja koristenauhoja. Tietäjienkin lahjat tulivat vasta myöhemmin. Mutta hetkessä oli silti sitä jotakin. Kyse ei ollut tunnelmasta - vaan pyhyydestä. Pyhä oli käsin kosketeltavissa.

Maria oli varmasti kipeä synnytyksen jäljiltä, väsynyt, ehkä raskaushormonien myllertämä. Joosef vastuunsa tunteva, juuri isäksi tullut mies. Kumpikin vanhempana ensimmäistä kertaa elämässään. Mutta syntymä on aina ihme, ja Marian tapauksessa enemmän kuin pelkkä vastasyntyneen ihmisen ihme. Paikalle juosseet paimenet toivat tilanteeseen vielä enemmän hämmästystä ja suuren kaikkivaltiaan Jumalan läsnäolo aiheutti varmasti myös pelkoa, suurta kunnioitusta, vaikkei pieni lapsi yksin sitä olisi aiheuttanutkaan. Ja vaikka tilanne herätti varmasti iloakin, hetkessä oli jotain enemmän, suurempaa ja parempaa, kuin hetkellinen ohimenevä ilo. Hetki oli pyhä. Ja siinä hetkessä viivyttiin.

...
Ja kun joulu on ohi, voidaan huokaista. Ihana arki. Nyt on taas vuosi aikaa seuraavaan jouluun. Ja kuitenkin se tulee joka vuosi aikaisemmin. Voisinko vaan jättää joulun väliin ja vain... kokea pyhän?

Mutta ei... Itsekkyys ei ole vastaus tähän niin kuin ei moneen muuhunkaan asiaan. Ehkä asiat on vain otettava asioina. Joulu on jo menetetty markkinavoimille, mutta joulun viesti on edelleen olemassa, sitä ei olla menetetty. Se täytyy vain kaivaa esiin ja viipyä siinä. Etsiä aikaa, jolloin vain pohdiskella ja miettiä sitä itsekseen. Ja ehkei se yhteisöllisyyskään niin huono piirre joulussa ole... Ehkä sitä vain pitäisi harjoitella muulloinkin, kuin vain jouluna, niin ehkei se sitten enää niin vaikeaa olisikaan, kun se joulu taas kerran saapuu. Ja ehkä se ikäväkin vain kertoo jostain suuremmasta ikävästä. Että pyhän ikävä ei olekaan ollenkaan huono juttu. Ja Jeesushan tuli yksinäisten luo. Ehkä Jeesus tulee tänäkin jouluna jonkun yksinäisen luo, vaikkei hänen luokseen kukaan muu tulisikaan.

Ehkä tänä vuonna joulun Pyhä tulee meidän luo, vaikka me emme häntä kutsuisikaan.
Tulisitko Pyhä - yllättäen, kutsumattomana vieraana - auttaisitko elämään joulun?