Jossain kohtaa tielläni oli vastaan tullut leveäkaistatie. Ai sitä tietä oli helppo kulkea! Sai leveillä ja mennä oikeastaan sitä reittiä kuin itse halusi, silti sillä tiellä kuitenkin pysyen. Tuo tie vaati kuitenkin paljon. Huomaamatta matkan varrella, kertyi housun lahkeeseen takiaisia, ohdakkeita, risuja ja piikkejä. Eivät mitenkään erityisemmin matkaa haitaten, mutta kaihertaen ja tehden matkasta hiljalleen yhä vaikeampikulkuisempaa. Tiellä kuiskittiin: "Näin tulee tehdä, ajattele näin, tee tällä tavalla, muista tehdä näin, älä unohda olla tekemättä, et saa tehdä sitä, et saa tehdä tätä, varo niin tekemästä..." Ja minähän kuuntelin. Pahanilkinen suorittaminen oli hiipinyt uskonnollisuuden kullankimalteisssa asussaan luokseni ja seurasin sitä kuin makeannälkäinen piparimurupolkua. Ja voi miten vaikeaksi tie kävi! Kaikki se ylimääräinen lahkeessa alkoi ahdistaa, teki oloni epämukavaksi, tuntui siltä kuin olisin kokoajan tehnyt jotain väärin, kun nämä pikkuriesat eivät ravistelemalla housuista irronneet. Halusin vapaaksi! IRTI niistä kiusankappaleista! Alkoi äRsyttää, tuRhauttaa, väsytti ja uuvutti.
Lähdin löytöretkelle vapautta etsimään. Olen nyt kulkenut jo pitkään. Eivätkä kaikki ohdakkeet ole vieläkään irronneet. Mutta käännän ympäri kivet ja kannot, jahtaan, etsin, juoksen, enkä lopeta, ennen kuin sen löydän ja saavutan, pääsen eroon salamatkustajistani. Kuljen tien, joka näyttää pitkältä. Se on kapea, mutkainen ja vastassa on aina uusi risteys, jossa tulee tehdä valinta mihin suuntaan jatkaa.
Ensimmäisessä risteyksessä minulta kysyttiin, olenko vapaa, kun luen jatkuvasti ihmisiä rivien välistä? Etsin vihjeitä, miten tulkita toista. "Mitä tuo lause tarkoitt? Mitä tästä pitäisi ajatella? Mitähän se oikeastaan tarkoitti sanoessaan niin?" Uskaltaisinko ottaa asiat sellaisina kuin ne sanotaan? Uskaltaisinko luottaa siihen, että toinen sanoo mitä tarkoittaa? Uskaltaisinko luottaa siihen, että se hyvä ja kaunis, jota juuri kuulin, olikin totta, eikä valhetta? Jos toinen kuitenkin sanoi minulle jotain vaivihkaa, niin etten sitä ymmärtänyt...
Toisessa risteyksessä minut pantiin valitsemaan, vieläkö haluan riippua kiinni perheessäni, jota kovasti rakastan. Vieläkö elän muiden elämää, pohtien kuinka valintani vaikuttavat toisiin. Uskaltaisinko ja saisinko oikeasti elää omaa elämääni, jossa ei tarvitsisi miettiä pahastuuko tai sureeko joku jotakin valintaani, minkä koen oikeaksi minulle.
Sitten minulta kysyttiin, olenko vapaa, kun elän toisten huolia kantaen? Kun jään pohtimaan, kuinka rakas ihminen jaksaa taakkojensa alla, jos en ole apuna. Kun jään miettimään miten toinen otti asian, jonka juuri sanoin. Kun kannan huolta ihmisestä, joka kyllä pärjää itsekin, mutta josta koen velvollisuudekseni hieman valvoa, että hän varmasti pärjää. Kun päsmärinä hoidan asioita toisten puolesta, vaikka he itsekin osaisivat ja pystyisivät asiansa hoitaa. Kun aina kuuntelen, olen tukena ja turvana, läsnä, vahva ja vakaa kun toinen minua tarvitsee. Kun aina palvelen, enkä kuitenkaan koskaan osaa olla itse palveltavana.
Seuraavassa risteyksessä sain pohdittavakseni erikoisen kysymyksen. Saanko olla itsekäs? Saanko astua tielle, joka johtaa terveeseen itsekkyyteen, vai jatkanko tiellä, jolla pokkuroidaan toisia ja annetaan kaikki voimat toisille, jolloin itselle ei jää mitään. Jälkimmäisen tien näin vääräksi. Olihan sen tien päämääränä rakkaudettomuus. Kuinka voisin toista rakastaa, jos en ensin osaa rakastaa itseäni ja hyväksyä itseäni sellaisena kuin olen. Jos en arvostaisi itseäni ja tekisi itselleni oikeita valintoja, en kohta enää eläisi. Täytyy opetella olemaan hyvä myös itselle. Täytyy osata elää mielistelemättä. Täytyy lakata pelkäämästä kahnauksia, erimielisyyksiä tai vaikeita tilanteita. Täytyy osata olla varomatta viimeiseen asti tekemästä vääriä ratkaisuja muiden kannalta - tällä tiellä toisten mielistelyllä ei ole arvoa. ...Mutta tällä tiellä on vaikeaa! Tämä tie on kapea ja sen rinnalla kulkee jatkuvasti mukavan tuntuisia polkuja, jotka johtavat oikealta tieltä vain vähän väärään, mutta silti riittävästi eksyäkseen kokonaan oikealta tieltä suoraan ylpeyden suohon tai takaisin alistuneisuuden alle. On osattava kulkea tarkasti tätä tietä mikä on oikea.
Nyt olen risteyksessä, jossa näen jo tien, jonka tiedän oikeaksi. Se tie näyttää erityisen kapealta, kuoppaiselta ja hankalakulkuiselta. Sillä tiellä ei enää varota epäonnistumisia, varjella itseä viimeiseen asti keskeneräisyydeltä tai pyritä elämään täydellistä elämää. Risteyksessä on syvä hauta, johon ennen tielle astumista tulee heittää viitta, joka on jo vuosikausia uskollisesti suojellut ja peittänyt alleen. Se viitta on lämmin, turvallinen ja niin painava, että sen alle meinaa lyhistyä. Täydellisyyden viitasta on vaikea luopua, onhan se herkän minäni suoja, minun tukeni ja turvani. Kuka minusta sitten pitää huolta, jos en minä itse?
Horisontissa näen jo seuraavia risteyksiä. Eivät ne ihan pian lopu. Ei tämä tie ole vielä kuljettu. Ja aina välillä pysähdyn miettimään, olenko kuitenkaan mitään tällä tiellä oppinut. Armo kuitenkin sanoo, että vaikka takiaiset ovat ja pysyvät elämässäni, saan olla luottavaisin mielin, sillä ne eivät vähennä arvoani. Olen tärkeä, rakas, arvokas - ja tiellä, jonka päässä on maaliviiva ja sen ylitetyille luvassa voitonseppele.
______________________________________
"Vapauteen Kristus meidät vapautti." (Gal. 5:1)
- Tätä vapautta etsimässä Elli.
Subscribe to:
Posts (Atom)
Posts
