Lyhyitä tarinoita ensimmäisenä adventtina

Ensimmäisen adventin hetkiä, jolloin oli pakko hymyillä.

Poika, joka sai kantaa ristiä

Istahdin kirkon penkkiin hieman tympääntyneenä siitä, miten teennäiseltä ja arvostelevalta oloni tuntui. Odotin ensimmäisen adventin perhemessua alkavaksi. Miksi en sitä koskaan aikaisemmin ollut ymmärtänyt, en ole perhemessun kohdeyleisöä; minun ei kannattaisi astua jalallani perhemessuun. Minun pitäisi pysyä sellaisista pois, en yksinkertaisesti jaksa lastenlauluja ja toiminnallisia ohjelmanumeroita tai leikkejä laulujen lomassa. Oloni kävi yhä ikävämmäksi, kun pappi saarnasi... Niin, mistä pappi saarnasi? No jaa. Tottelevaisesti viitoin uskontunnustuksen ja toivotin rauhaa lähimmäisilleni käsilläni muodostetulla rauhankyyhkysellä sormiani heilutellen. Palmunoksia en sentään kehotuksesta huolimatta ottanut heiluteltavakseni.

Olin varma, että tympääntymiseni loisti naamaltani kauaksi. Toistelin vain itselleni: "Kaikki saavat tulla, kirkon ovet ovat auki kaikille, saan tulla sellaisena kuin olen, kaikki tunteet ovat sallittuja..." Mutta kun viimein lähetyssanat tulivat, huokaisin helpotuksesta. Seurasin tilannetta edessäni. Avustava pappi kävi hakemassa pojan kirkonpenkistä, joka oli ristiä kantanut messun alkaessa; tämä saisi kantaa ristin salista poiskin. Nyt poika asteli reippain askelin ja leveä hymy kasvoillaan ristin luo, tempaisi sen iloiten käteensä ja riensi kirkosta pois, ristin poikkipuu edellä - tilanne oli ohi ennen kuin ehdin kissaa sanoa.

Kaikki saavat tulla, ja kaikki saavat lähteä. Jollakin toisellakin oli kiire pois kirkosta. Sellaista elämä on.


Perinteinen Hyvän Mielen Joulukonsertti

Se oli aikeuttanut päänvaivaa jo useamman viikon, keitä sinne saisin laulamaan. Pitäisikin sunnuntaina lähteä työkeikalle oppilaiden kanssa. Eikä siitä edes palkkaa makseta. Mutta kun ei ollut vaihtoehtoja...

Kun keikka-aika sitten viimein koitti, konsertin avasi lemepä herrasmies sanoillaan ensimmäisen adventin arvokkuudesta, jossa tänä vuonna olisi erityistä arvoa, kun on tullut kuluneeksi 75 vuotta talvisodan syttymisestä. Hän totesi, että tälläkin hetkellä, näinä vaikeina aikoina, on hyvä vaalia yhteisöllisyyttä, hyvää mieltä ja muistaa heitä, jotka taisteluun lähtivät empimättä.

Noiden sanojen aikana, sydämeni suli. Meitä oli paikalla vain kourallinen. Lapset lauloivat ja ihmiset iloitsivat siitä kun lapset lauloivat. Perinteinen yhteislaulu tuntui pitkästä aikaa hyvältä ja turvalliselta. Istuimme pienen kappelin hämärän tunnelmassa, hetken yhdessä, odottaen joulua.

Sama lempeä mies lopetti tilaisuuden ojentamalla minulle ruusukimpun ja sulatti lasten sydämet ojentamalla heille Hello Kitty -adventtikalenterit. Hävetti kun olin ollut niin vastentahtoinen. Mutta samalla tiesin, että kiitos oli aito. Joulun tunnelma kosketti. Hyvä mieli tarttui. Loppuajan osasin hymyillä aidosti.


Piiritanssia kuusen ympärillä

Taloyhtiön perinteinen jouluvalojen sytyttämisen hetki oli koonnut pihalle väkeä. Lapsia oli enemmän kuin jaksoin laskea ja ihmiset juttelivat tuttavallisesti toisilleen. En tuntenut kuin muutaman ihmisen, joihin tukeuduin. "Nyt kello on kuusi! Nyt ne syttyy" Ja silloin valot syttyivät, ja suustani pääsi spontaani: "Oooo!" Ennen kuin huomasinkaan, oli kuusen ympärille muodostettu piiri. "Mene nyt sinä ainakin, sinähän olet opettaja." "No tule sinäkin sitten!" Ja siinä sitä sitten mentiin porsaita äidin oomme kaikki... ja sitten Joulupuu on rakennettu... Aikuiset ja lapset käsikädessä. Tosin minun käteeni ei naapurin pikku Eetu uskaltanut tarttua. (Vai oliko syy oikeasti se, että siinä toisessa kädessä oli glögimuki? Mene ja tiedä.) Siinä sitten hoputin poikaa seuraamaan vähän nopeammin, kun minun ja hänen väliin meinasi revetä isompikin väli... Tanssit oli tanssittu ja kuusi loisti valoissaan. Olin yhteisön keskellä, ehkä vielä tutustuisinkin heihin - naapureihini.