Askeleiden alla lätisi kevätauringon sulattama
loska. Paikoitellen tie oli jo sula. Sellaisissa kohdissa teki mieli painaa
kaasua enemmän. Oli onnellista huomata olevansa elossa edelleen. Että pystyi
hymyilemään ja kiittämään Luojaa siitä. Koko pitkä talvi oli ollut tarpomissa
oman mielen suonsilmissä ja selviämistä päivästä kerrallaan. Nyt aamuisin saattoi
kuulla tiaisten laulavan puissa enteillen pääsiäisaamun vapautta.
- Mistä minä puhuisin?
- Puhu mistä vaan.
- Mutta kun en jaksa.
- Ei sinun tarvitsekaan jaksaa, hän vastasi. Olin hiljaa. Taivas oli
sininen ja ilmassa
tuntui sulavan lumen tuoksu. Olisin halunnut
vaipua hiljaisuuteen. Olla hiljainen ja arvoituksellinen. Halusin etsiä
itseäni. Ottaa aikaa itselleni. Tai oikeastaan halusin aikaa yhdessä Luojani
kanssa, mutta useimmiten se aika valui vain yksin olemiseen. Jumala oli ollut
niin hiljaa…
Haaveissani painun
jonnekin hiljaiseen paikkaan. Jossa saisi kuljeskella ihmetellen, lukien,
valokuvaten, kirjoittaen, laulaen, piirrellen. Missä ei tarvitsisi tehdä työtä.
Paikkaan, joka rohkaisisi lepäämään. Olisin siellä pitkään. En jakaisi kenellekään
yhtään mitään. En yrittäisi riittää kenellekään. En murehtisi toisten asioita.
En tuntisi syyllisyyttä siitä, etten vietä aikaa heidän kanssaan. En kantaisi
taakkaa, joka on toisten kannettava. Olisin Luojani sylissä. Etsisin Rakkautta,
josta niin paljon puhutaan.
- Minä en ole sitä täynnä.
- Et olekaan.
- Miksi?
- Et ole antanut.
- Haluisin…
- Sinun täytyy opetella. Olemaan. Luottamaan. Rakastamaan. Lepäämään.
Minä
haluaisin opetella lepäämään. Mieleltäni ja ajatuksiltani. Olla niin kuin sileä
kallio
tyynen järven rannalla, kesäisenä hellepäivän
iltana, kun aurinko on vielä pitkään taivaan alakannella. Löytää rauhan, jossa
saisi vain olla. Ja luottaa. Luottaa häneen, että hän pitää huolen, minustakin.
Ja niistä joista huolehdin.
- Tavoittele rauhaa.
- Miten?
- Olemalla.
- Mitä se oleminen on?
- Luottamista.
- Mutta eikö juuri sitä minun pitäisikin opetella?
- Kyllä.
- Mistä sitten aloittaa?
- Jättämällä taakan kannettavakseni.
- Miten?
- Ole se kuka olet. Tunne sitä mitä tunnet. Jaksa sen verran kuin jaksat.
Iloitse ja murehdi sen verran kuin kulloinkin on tarve. Ole sitä
kaikkea aidosti. Ole oma itsesi sellaisenaan vapaasti. En minä tuomitse. En
minä ohjaa ja määrää.
- Mutta kun kaikki muut…
- On kyse sinusta ja minusta. Ei muista.
- Mistä siinä sitten on kyse, kun meidän pitää kuitenkin elää täällä
muiden kanssa ja
tulla toimeen ja huomioida ja rakastaa ja
kunnioittaa ja…?
- Minusta.
- Mitä ihmettä?
- Minä teen sen. Sitten ajallaan.
- Saanko siis olla yksin?
- Et ole yksin.
- Enkö?
- Et.
- Mutta kun en jaksaisi olla ihmisten kanssa. Jälleen…
- Minä tiedän sen.
- Enkä tiedä mitä minun pitäisi tehdä.
- Sinä tulet tietämään.
- Koska.
- Pian.
- Anna anteeksi…
- Saat.
- Haluaisin vain niin paljon enemmän…
- Tiedän sen.
- Enkä tiedä onko se oikein?
- Saat haluta, toivoa.
Maailman toisella laidalla on mökki. Sen
pienistä ikkunoista kajastaa valoa. Sisällä asuu perhe. Sen ihmiset ovat
onnellisia. Siellä ei ole paljoa maallista materiaa, mutta ihmiset ovat
löytäneet jotakin muuta, mitä omaisuus ei voi antaa. Mökin pihalla kasvaa puu.
Se on suuri ja vehreä. Se saa tarpeeksi valoa ja vettä. Sen suojassa lapset
istuvat ja lukevat. Leikkivät, itkevät, nauravat, laulavat, tanssivat ja
unelmoivat. Sen suojaan tuodaan silloin tällöin pitkä pöytä jonka ääreen
jokainen saa istua aterioimaan. Jokainen tuoli täyttyy. Pöydässä istutaan pitkään.
Jutellaan ja nauretaan. Jokaisella on oma paikkansa. Jokainen tietää asemansa.
Jokaisesta pienestä pidetään huolta ja aikuiset kannustavat toisiaan hyvin
sanoin. Iloa kasvatetaan joka päivä. Sitä kylvetään, siitä halutaan pitää
kiinni.
- Miksi minä en osaa nauraa itselleni?
- Pelkäät.
- Mitä minä pelkään?
- Omia ajatuksiasi.
- Mitä ihmettä..?
- Syytöksiä, parjauksia, painoa, pieksemistä, suun soittoa.
- Omassa mielessäni?
- Niin.
- Mutta eikö nauraminen helpottaisi?
- Peittelisit jotain.
- Naurun alle..?
- Se vie vielä aikaa. Joku päivä osaat.
- Haluaisin jo nyt…
- Keveyttä?
- Niin.
- Rakas! Ole rauhassa. Älä ota paineita. Saat olla juuri nyt tuollaisena
ja tuossa tilanteessa. Minä vien sinua uuteen. Etkö näe,
miten koko ajan luon uutta? Uusia oivalluksia, ajatuksia, totuutta jostain
syvemmästä.
- Mitä jos en osaa toteuttaa niitä? Kaipaan vaan ihan hirveästi, että ne
oivallukset voisi
käydä toteen! Että saisin elää niissä… Mutta mitä jos en osaa? Jos ne
jää vain oivalluksiksi, enkä osaa soveltaa niitä, en tiedä kuinka…
- On tulossa kevät! Odota!
- Minua pelottaa!
- Tiedän sen.
- En meinaa jaksaa…
- Kaikella on aikansa.
Ilta-aurinko maalaa
tulevan kesän kuvia. Se paistaa alhaalta, lämpimästi. Kylmyys on vielä tässä,
mutta se saa pian väistyä. Ei enää oikein osaisi pukeutua lämpimästi. Ei oikein
edes tiedä miten tähän aikaan suhtautua. Pitäisi olla jo kevät, mutta talvi
pitää kiinni otteestaan. Minä kaipaan päästä juoksemaan. Kevyillä kengillä,
kevyellä vaatetuksella, kevyin mielin. Minä haluaisin jättää talven painon
taakseni. Nähdä auringon ja tuntea sen lämmön ja energian. Millaista toivoa
kevät ennen toikaan tullessaan! Toivo tulevasta kesästä ja odotus. Odotus siitä
kaikesta mitä se toisikaan tullessaan. Joka kevät uusi odotus.
- Nyt en enää osaa odottaa...
- …hyvää.
- Niin.
- Miksi?
- ”Vielä enemmänkin saatte nähdä”, eikö niin..?
- Kyllä.
- Onko se lupaus johon saa luottaa.
- Kyllä.
- Miten uskallan?
- Olet rohkea! Kyllä sinä uskallat. Älä epää itseltäsi sitä.
- Haluaisin vielä…
- Tiedän sen!
- Saanko…
- Saat.
- Auta minua!
- Autan. Olen tässä.
- Sitten minä haluan. Haluan! HALUAN!
- Odota.
Onko ajalla
merkitystä? Onko ajan kulumisella merkitys itselle vai onko merkitys siinä,
mitä muut odottavat missäkin ajassa
tapahtuvan? Tai missä ajassa sinä oletat muiden odottavan jotakin tapahtuvan.
Määräävätkö omat odotuksesi ajan kulumista? Miksei paras voisi olla edessäpäin?
Odota. Toivo. Kuuntele. Katso.
Posts
