Oodi vanhalle vuodelle

Jo olet vuoteni vanha ja väsynyt. 
Olet ollut sitä alusta saakka. 
Niin valmis olen sinusta luopumaan, 
otan uuden, ehomman vastaan. 

Sait minut aivan niin uuvuksiin.
Elon polkua taaksepäin luisumaan. 
Minä alaspäin laskettelin, alas vain, 
olin joutua kuiluhun saakka. 

Kuilun partaalta huhuilin ylöspäin, 
kuka kuulisi minua? Odotin.  
Ei kuulunut vastausta ollenkaan, 
oli odotus raskasta vasta. 

Niin matelivat päivät samanlaiset 
ohi kulkivat kuukaudet toiset. 
Ei muuttunut oloni ollenkaan, 
oli vuoteni hidas ja harmaa.  

Hieman kimmelsi valoa lopulta 
löytyi elämään iloakin uutta. 
Silti pohja siel vieläkin pilkotti 
- oisko kohta se jo mennyttä vuotta? 

Vähiin käy hetkesi vanha vuos.
En sinua muistella kaipaa. 
Otan vastaan uuden ja kirkkaamman, 
toivon paremmasta tulevasta. 



Parempaa vuotta 2014! 

Usko voi uupua. Näky voi sammua.
Mutta toivon huilu soi ja ohjaa korvesta kotiin.       Hilja Aaltonen 1907-2013

Tiellä vapauteen

Jossain kohtaa tielläni oli vastaan tullut leveäkaistatie. Ai sitä tietä oli helppo kulkea! Sai leveillä ja mennä oikeastaan sitä reittiä kuin itse halusi, silti sillä tiellä kuitenkin pysyen. Tuo tie vaati kuitenkin paljon. Huomaamatta matkan varrella, kertyi housun lahkeeseen takiaisia, ohdakkeita, risuja ja piikkejä.  Eivät mitenkään erityisemmin matkaa haitaten, mutta kaihertaen ja tehden matkasta hiljalleen yhä vaikeampikulkuisempaa. Tiellä kuiskittiin: "Näin tulee tehdä, ajattele näin, tee tällä tavalla, muista tehdä näin, älä unohda olla tekemättä, et saa tehdä sitä, et saa tehdä tätä, varo niin tekemästä..." Ja minähän kuuntelin. Pahanilkinen suorittaminen oli hiipinyt uskonnollisuuden kullankimalteisssa asussaan luokseni ja seurasin sitä kuin makeannälkäinen piparimurupolkua. Ja voi miten vaikeaksi tie kävi! Kaikki se ylimääräinen lahkeessa alkoi ahdistaa, teki oloni epämukavaksi, tuntui siltä kuin olisin kokoajan tehnyt jotain väärin, kun nämä pikkuriesat eivät ravistelemalla housuista irronneet. Halusin vapaaksi! IRTI niistä kiusankappaleista! Alkoi äRsyttää, tuRhauttaa, väsytti ja uuvutti.

Lähdin löytöretkelle vapautta etsimään. Olen nyt kulkenut jo pitkään. Eivätkä kaikki ohdakkeet ole vieläkään irronneet. Mutta käännän ympäri kivet ja kannot, jahtaan, etsin, juoksen, enkä lopeta, ennen kuin sen löydän ja saavutan, pääsen eroon salamatkustajistani. Kuljen tien, joka näyttää pitkältä. Se on kapea, mutkainen ja vastassa on aina uusi risteys, jossa tulee tehdä valinta mihin suuntaan jatkaa.

Ensimmäisessä risteyksessä minulta kysyttiin, olenko vapaa, kun luen jatkuvasti ihmisiä rivien välistä? Etsin vihjeitä, miten tulkita toista. "Mitä tuo lause tarkoitt? Mitä tästä pitäisi ajatella? Mitähän se oikeastaan tarkoitti sanoessaan niin?" Uskaltaisinko ottaa asiat sellaisina kuin ne sanotaan? Uskaltaisinko luottaa siihen, että toinen sanoo mitä tarkoittaa? Uskaltaisinko luottaa siihen, että se hyvä ja kaunis, jota juuri kuulin, olikin totta, eikä valhetta? Jos toinen kuitenkin sanoi minulle jotain vaivihkaa, niin etten sitä ymmärtänyt...

Toisessa risteyksessä minut pantiin valitsemaan, vieläkö haluan riippua kiinni perheessäni, jota kovasti rakastan. Vieläkö elän muiden elämää, pohtien kuinka valintani vaikuttavat toisiin. Uskaltaisinko ja saisinko oikeasti elää omaa elämääni, jossa ei tarvitsisi miettiä pahastuuko tai sureeko joku jotakin valintaani, minkä koen oikeaksi minulle.

Sitten minulta kysyttiin, olenko vapaa, kun elän toisten huolia kantaen? Kun jään pohtimaan, kuinka rakas ihminen jaksaa taakkojensa alla, jos en ole apuna. Kun jään miettimään miten toinen otti asian, jonka juuri sanoin. Kun kannan huolta ihmisestä, joka kyllä pärjää itsekin, mutta josta koen velvollisuudekseni hieman valvoa, että hän varmasti pärjää. Kun päsmärinä hoidan asioita toisten puolesta, vaikka he itsekin osaisivat ja pystyisivät asiansa hoitaa. Kun aina kuuntelen, olen tukena ja turvana, läsnä, vahva ja vakaa kun toinen minua tarvitsee. Kun aina palvelen, enkä kuitenkaan koskaan osaa olla itse palveltavana.

Seuraavassa risteyksessä sain pohdittavakseni erikoisen kysymyksen. Saanko olla itsekäs? Saanko astua tielle, joka johtaa terveeseen itsekkyyteen, vai jatkanko tiellä, jolla pokkuroidaan toisia ja annetaan kaikki voimat toisille, jolloin itselle ei jää mitään. Jälkimmäisen tien näin vääräksi. Olihan sen tien päämääränä rakkaudettomuus. Kuinka voisin toista rakastaa, jos en ensin osaa rakastaa itseäni ja hyväksyä itseäni sellaisena kuin olen. Jos en arvostaisi itseäni ja tekisi itselleni oikeita valintoja, en kohta enää eläisi. Täytyy opetella olemaan hyvä myös itselle. Täytyy osata elää mielistelemättä. Täytyy lakata pelkäämästä kahnauksia, erimielisyyksiä tai vaikeita tilanteita. Täytyy osata olla varomatta viimeiseen asti tekemästä vääriä ratkaisuja muiden kannalta - tällä tiellä toisten mielistelyllä ei ole arvoa. ...Mutta tällä tiellä on vaikeaa! Tämä tie on kapea ja sen rinnalla kulkee jatkuvasti mukavan tuntuisia polkuja, jotka johtavat oikealta tieltä vain vähän väärään, mutta silti riittävästi eksyäkseen kokonaan oikealta tieltä suoraan ylpeyden suohon tai takaisin alistuneisuuden alle. On osattava kulkea tarkasti tätä tietä mikä on oikea.

Nyt olen risteyksessä, jossa näen jo tien, jonka tiedän oikeaksi. Se tie näyttää erityisen kapealta, kuoppaiselta ja hankalakulkuiselta. Sillä tiellä ei enää varota epäonnistumisia, varjella itseä viimeiseen asti keskeneräisyydeltä tai pyritä elämään täydellistä elämää. Risteyksessä on syvä hauta, johon ennen tielle astumista tulee heittää viitta, joka on jo vuosikausia uskollisesti suojellut ja peittänyt alleen. Se viitta on lämmin, turvallinen ja niin painava, että sen alle meinaa lyhistyä. Täydellisyyden viitasta on vaikea luopua, onhan se herkän minäni suoja, minun tukeni ja turvani. Kuka minusta sitten pitää huolta, jos en minä itse?

Horisontissa näen jo seuraavia risteyksiä. Eivät ne ihan pian lopu. Ei tämä tie ole vielä kuljettu. Ja aina välillä pysähdyn miettimään, olenko kuitenkaan mitään tällä tiellä oppinut. Armo kuitenkin sanoo, että vaikka takiaiset ovat ja pysyvät elämässäni, saan olla luottavaisin mielin, sillä ne eivät vähennä arvoani. Olen tärkeä, rakas, arvokas - ja tiellä, jonka päässä on maaliviiva ja sen ylitetyille luvassa voitonseppele.


______________________________________
"Vapauteen Kristus meidät vapautti." (Gal. 5:1)
- Tätä vapautta etsimässä Elli. 

Live faithfully

That's the main thing. Just to live a day at a time, doing the things you're supposed to do, living your life the way that makes you feel alive. To be faithful for your dreams, desires and chores that makes you happy. This is my goal from now on. Nothing more. Nothing less.

The past year I couldn't have made it. I have ignored myself. I've lived just for others forgetting myself and, what's even worse, starting to look down on my own needs. There are a bunch of creative stuff that I love to do, such as music, drawing, dancing and writing. Since I've been ignoring my own needs, I haven't much done any of those. I've felt simply powerless and not having any interest of doing such things. And I've started to feel bad physically and even worse mentally. 

I have been crying for a vision the last years, just to realize what to do in my life, but not ever having any answer. But then, somebody said to me recently, that might be my calling: to live my life faithfully, using the gifts God has given to me. It might not even be much bigger or more special than that. 

I'm not sure how I'm going to perform in this. The hardest thing is to change ones way of thinking. My thoughts are so deep rooted that it might take a lifetime to learn not to think the way I've used to. I need mercy. But starting to feel like alive again, getting afresh grip from joy again, learning to love myself, really does require being faithful to those gifts I've been given. Those gifts that makes me feel alive - that makes me happy. 

Anew start. Hopefully. It makes. A difference. Lord. Help me. To be me. 

Kevään askeleita

Askeleiden alla lätisi kevätauringon sulattama loska. Paikoitellen tie oli jo sula. Sellaisissa kohdissa teki mieli painaa kaasua enemmän. Oli onnellista huomata olevansa elossa edelleen. Että pystyi hymyilemään ja kiittämään Luojaa siitä. Koko pitkä talvi oli ollut tarpomissa oman mielen suonsilmissä ja selviämistä päivästä kerrallaan. Nyt aamuisin saattoi kuulla tiaisten laulavan puissa enteillen pääsiäisaamun vapautta.

         -       Mistä minä puhuisin?

         -       Puhu mistä vaan.

         -       Mutta kun en jaksa.

         -       Ei sinun tarvitsekaan jaksaa, hän vastasi. Olin hiljaa. Taivas oli sininen ja ilmassa

tuntui sulavan lumen tuoksu. Olisin halunnut vaipua hiljaisuuteen. Olla hiljainen ja arvoituksellinen. Halusin etsiä itseäni. Ottaa aikaa itselleni. Tai oikeastaan halusin aikaa yhdessä Luojani kanssa, mutta useimmiten se aika valui vain yksin olemiseen. Jumala oli ollut niin hiljaa…

              Haaveissani painun jonnekin hiljaiseen paikkaan. Jossa saisi kuljeskella ihmetellen, lukien, valokuvaten, kirjoittaen, laulaen, piirrellen. Missä ei tarvitsisi tehdä työtä. Paikkaan, joka rohkaisisi lepäämään. Olisin siellä pitkään. En jakaisi kenellekään yhtään mitään. En yrittäisi riittää kenellekään. En murehtisi toisten asioita. En tuntisi syyllisyyttä siitä, etten vietä aikaa heidän kanssaan. En kantaisi taakkaa, joka on toisten kannettava. Olisin Luojani sylissä. Etsisin Rakkautta, josta niin paljon puhutaan.

         -       Minä en ole sitä täynnä.

         -       Et olekaan.

         -       Miksi?

         -       Et ole antanut.

         -       Haluisin…

         -       Sinun täytyy opetella. Olemaan. Luottamaan. Rakastamaan. Lepäämään.

Minä haluaisin opetella lepäämään. Mieleltäni ja ajatuksiltani. Olla niin kuin sileä kallio

tyynen järven rannalla, kesäisenä hellepäivän iltana, kun aurinko on vielä pitkään taivaan alakannella. Löytää rauhan, jossa saisi vain olla. Ja luottaa. Luottaa häneen, että hän pitää huolen, minustakin. Ja niistä joista huolehdin.

         -       Tavoittele rauhaa.

         -       Miten?

         -       Olemalla.

         -       Mitä se oleminen on?

         -       Luottamista.

         -       Mutta eikö juuri sitä minun pitäisikin opetella?

         -       Kyllä.

         -       Mistä sitten aloittaa? 

         -       Jättämällä taakan kannettavakseni.

         -       Miten?

         -       Ole se kuka olet. Tunne sitä mitä tunnet. Jaksa sen verran kuin jaksat. Iloitse ja murehdi sen verran kuin kulloinkin on tarve. Ole sitä kaikkea aidosti. Ole oma itsesi sellaisenaan vapaasti. En minä tuomitse. En minä ohjaa ja määrää.

   -       Mutta kun kaikki muut…

         -       On kyse sinusta ja minusta. Ei muista.

         -       Mistä siinä sitten on kyse, kun meidän pitää kuitenkin elää täällä muiden kanssa ja

tulla toimeen ja huomioida ja rakastaa ja kunnioittaa ja…?

         -       Minusta.

         -       Mitä ihmettä?

         -       Minä teen sen. Sitten ajallaan.

         -       Saanko siis olla yksin?

         -       Et ole yksin.

         -       Enkö?

         -       Et.

         -       Mutta kun en jaksaisi olla ihmisten kanssa. Jälleen…

         -       Minä tiedän sen. 

         -       Enkä tiedä mitä minun pitäisi tehdä.

         -       Sinä tulet tietämään.

         -       Koska.

         -       Pian.

         -       Anna anteeksi…

         -       Saat.

         -       Haluaisin vain niin paljon enemmän…

         -       Tiedän sen.

         -       Enkä tiedä onko se oikein?

         -       Saat haluta, toivoa.

Maailman toisella laidalla on mökki. Sen pienistä ikkunoista kajastaa valoa. Sisällä asuu perhe. Sen ihmiset ovat onnellisia. Siellä ei ole paljoa maallista materiaa, mutta ihmiset ovat löytäneet jotakin muuta, mitä omaisuus ei voi antaa. Mökin pihalla kasvaa puu. Se on suuri ja vehreä. Se saa tarpeeksi valoa ja vettä. Sen suojassa lapset istuvat ja lukevat. Leikkivät, itkevät, nauravat, laulavat, tanssivat ja unelmoivat. Sen suojaan tuodaan silloin tällöin pitkä pöytä jonka ääreen jokainen saa istua aterioimaan. Jokainen tuoli täyttyy. Pöydässä istutaan pitkään. Jutellaan ja nauretaan. Jokaisella on oma paikkansa. Jokainen tietää asemansa. Jokaisesta pienestä pidetään huolta ja aikuiset kannustavat toisiaan hyvin sanoin. Iloa kasvatetaan joka päivä. Sitä kylvetään, siitä halutaan pitää kiinni.

         -       Miksi minä en osaa nauraa itselleni?

         -       Pelkäät.

         -       Mitä minä pelkään?

         -       Omia ajatuksiasi.

         -       Mitä ihmettä..?

         -       Syytöksiä, parjauksia, painoa, pieksemistä, suun soittoa.

         -       Omassa mielessäni?

         -       Niin.

         -       Mutta eikö nauraminen helpottaisi?

         -       Peittelisit jotain.

         -       Naurun alle..?

         -       Se vie vielä aikaa. Joku päivä osaat.

         -       Haluaisin jo nyt…

         -       Keveyttä?

         -       Niin.

         -       Rakas! Ole rauhassa. Älä ota paineita. Saat olla juuri nyt tuollaisena ja tuossa tilanteessa. Minä vien sinua uuteen. Etkö näe, miten koko ajan luon uutta? Uusia oivalluksia, ajatuksia, totuutta jostain syvemmästä.

         -       Mitä jos en osaa toteuttaa niitä? Kaipaan vaan ihan hirveästi, että ne oivallukset voisi

käydä toteen! Että saisin elää niissä… Mutta mitä jos en osaa? Jos ne jää vain oivalluksiksi, enkä osaa soveltaa niitä, en tiedä kuinka…

         -       On tulossa kevät! Odota!

         -       Minua pelottaa!

         -       Tiedän sen.

         -       En meinaa jaksaa…

         -       Kaikella on aikansa.

Ilta-aurinko maalaa tulevan kesän kuvia. Se paistaa alhaalta, lämpimästi. Kylmyys on vielä tässä, mutta se saa pian väistyä. Ei enää oikein osaisi pukeutua lämpimästi. Ei oikein edes tiedä miten tähän aikaan suhtautua. Pitäisi olla jo kevät, mutta talvi pitää kiinni otteestaan. Minä kaipaan päästä juoksemaan. Kevyillä kengillä, kevyellä vaatetuksella, kevyin mielin. Minä haluaisin jättää talven painon taakseni. Nähdä auringon ja tuntea sen lämmön ja energian. Millaista toivoa kevät ennen toikaan tullessaan! Toivo tulevasta kesästä ja odotus. Odotus siitä kaikesta mitä se toisikaan tullessaan. Joka kevät uusi odotus.

         -       Nyt en enää osaa odottaa...

         -       …hyvää.

         -       Niin.

         -       Miksi?

         -       ”Vielä enemmänkin saatte nähdä”, eikö niin..?

         -       Kyllä.

         -       Onko se lupaus johon saa luottaa.

         -       Kyllä.

         -       Miten uskallan?

         -       Olet rohkea! Kyllä sinä uskallat. Älä epää itseltäsi sitä.

         -       Haluaisin vielä…

         -       Tiedän sen!

         -       Saanko…

         -       Saat.

         -       Auta minua!

         -       Autan. Olen tässä.

         -       Sitten minä haluan. Haluan! HALUAN!

         -       Odota.

Onko ajalla merkitystä? Onko ajan kulumisella merkitys itselle vai onko merkitys siinä,

mitä muut odottavat missäkin ajassa tapahtuvan? Tai missä ajassa sinä oletat muiden odottavan jotakin tapahtuvan. Määräävätkö omat odotuksesi ajan kulumista? Miksei paras voisi olla edessäpäin? Odota. Toivo. Kuuntele. Katso.