Kaksi matkakaveria

Miellyttämisen halu. Tuo pieni viheliäinen seuralainen, joka istuu tiukasti olallani ja kuiskii ajatukisia korviini. Oletpa sinä kyllä sitkeä kaveri. Et tahdo millään lähteä, vaikka karistaisin olkapäitäni ja tukkisin korvani - siinä istua jökötät ja saat viestisi perille vaikka millä keinolla. Olet niin iloinen kun onnistut tehtävässäsi - ja mielihyvä tarttuu minuunkin.

Jaahas, olet näköjään valinnut lempi-ihmisesi, joiden kohdalla oikein innostut pulputtamaan pikkuisia puheitasi. Ai että myötäile vähän? No tottahan toki. Jaa, että pitäisi miettiä mitä tuo toinen oikein haluaa..? Niin, ettei se vaan loukkaanu. Ymmärrän. Ja totta, olipa hyvä että huomasit, sehän voi vaikka pettyä minuun, jos en ota huomioon hänen ajatuksiaan! Kyllä sinä olet oiva kaveri. Eihän minulla ole mitään syytä sinua olaltani karistaa. :) Elämä on paljon mukavampaa kanssasi!

Mutta kukas sinä sitten oikein olet? Sinä siinä. Olet näköjään vallannut toisen olkani. Mikäs siinä. Tasapainoittelehan siinä sitten. Mitäs minun sitten kuuluisi kanssasi tehdä? Ai kuunnella sinuakin? Mitenkäs minä voisin kummallakin korvalla yhtä aikaa... Ai että viisautta...? Äh! Mene muualle! Minun on helpompaa ilman sinua siinä. Riittää että tuo toinen...

Mikä painolasti? Muut? Miten niin mitä minä itse haluan? Mikä oma elämäni ja omat valintani? Miten niin?! Ei minua kyllästytä omaksua toisten ajatuksia! Mitkä omat ajatukseni..? En minä tiennyt että minulla on omasta takaa... Ai kuuntelisin? Etteikö tarvitse pelätä? Eikös se juuri ole pahinta, jos joutuu ikävään valoon toisten silmissä? Etten minä ollutkaan täydellinen... Ai voisin löytää itseni? Miten niin tuota toista ei kannattaisi kuunnella?! ... Mitä? ...


Siinä sitä sitten ollaan. Kahden matkakaverin kanssa. Eivät lähde, vaikka kuinka karistaisin. Tuon ensimmäisen kanssa olen jo tottunut elämään, mutta tuo jälkimmäinen... Sen kanssa on vielä opettelemista. Jotenkin kuitenkin, joku minussa sanoo, ettei sen ensimmäisen kanssa oikeastaan enää kannattaisi jatkaa... Että pitäisi olla tarpeeksi voimia ravistella niin kovaa, että se viimein lentäisi pois olaltani jonnekin tuhannen kauas eikä koskaan enää palaisi takaisin... Mutta miten sen jälkimmäisen kanssa sitten oikein osaisi elää?

Siinähän ovat kummatkin. Seuralaiset.