Luin täältä, että "me herkät" olemme usein sellaisia, jotka uhraamme elämämme toisille unohtaen omat tarpeemme. Enhän minä halua elää toisia varten! Vielä vuosi, puolitoista vuotta taaksepäin olisin kavahtanut tällaista ajattelutapaa; eikö meidän tehtävämme täällä olekin elää juuri toisia varten? Rakasta lähimmäistäsi jne.?
Olen viimeisen puolen vuoden aikana oppinut, että joskus on petyttävä itseensä ja antaa toisten pettyä itseensä, jotta jaksaa edelleen elää. Kuulostaako karulta? Minä olen elänyt sellaista elämää, etten ole enää oikein jaksanut elää vain sen takia, että on tuntunut pelottavalta kohdata pettymys itseensä tai toisten pettymys itseeni. (Ihan totta, minä olen näitä asioita aina karttanut! Miten vinoutunut elämä!) Ristiriitaisin tuntein totesin olevani kiinni ihmisessä, joka imi minusta kaiken voiman, kaikki mehut, mutta joka tavallaan tarvitsi minua. Oma ristiriitani oli, käännänkö selkäni ja olen huono lähimmäinen vai jatkanko toisen manipuloimisen kohteena olemista samalla uuvuttaen itseni loppuun. Valitsin ensimmäisen, ja siitä taisi alkaa uusi elämä.
Saan ajatella itseäni, se ei ole väärin! Tiesittekö te sen? - Onnelliset.
Edelleen minulla on opittavaa siinä, että riittävän hyvä riittää. Yli-inhimillsyyteen ei tarvitse taipua. Tapanani on ajatella asioista, joita todella kaipaan ja jotka ovat intohimoni, että: "en minä pysty kuitenkaan" tai "ettei minulle kuitenkaan sellaista suoda" jne. Kun taas sellaisissa asioissa, jotka eivät ole niin suuria intohimoja, pyrin AINA täydellisyyteen. Edes minä en jaksa enää oikein sellaista! ;)
Haluan oppia olemaan keskeneräinen! Oletteko te osanneet olla sellaisia aina? - Kadehdin teitä.
Ei auta! Nyt on alettava uudestaan unelmoimaan! Ei tästä elämästä muuten mitään tule! Täytyy alkaa nauramaan mitättömille ongelmille ja kohauttamaan olkapäitä ongelmille joille ei mitään voi. Taidan alkaa siitä, että sanon itselleni, että joku päivä laulan niin kuin Faith Hill! Ja pahus, niin tulee olemaan! HAHA! Saattepa nähdä! Ja kuulla!
...Niin, kuinkas se rakkauden kaksoiskäskyn loppuosa menikään? "Rakasta lähimmäistäsi... niin kuin itseäsi"! On syytä rakastaa itseään niin paljon, että pitää itsestään huolen, asettaa unelmia ja rohkeasti menee elämässä eteenpäin siihen suuntaan mikä rohkaisee, ilahduttaa ja kasvattaa elämään, pettymyksien kera.
Mutta jottei tärkein unohtuisi, jokin menee kuitenkin kaiken tämän edelle, ja se on edellä mainitun käskyn ytimekäs alku: "Rakasta Jumalaa yli kaiken." Lähimmäisen rakastaminen, mutta myös itsensä kunnioittaminen ja rakastaminen on myös Jumalan rakastamista, näin olen oppinut.
"Anna itsellesi sitä mitä todella tarvitset. Toimeliaisuuden vastapainoksi me erityisherkät tarvitsemme erityisen paljon rauhaa, taukoja, lepoa ja rentoutumista. Mikä elämässä on todella tärkeää? Mikset järjestäisi arkeasi arvojesi mukaiseksi?"
PS. Faith Hillistä puheen ollen, tämä saa kylmät väreet juoksemaan selkäpiissäni. Laulajan äänen vivahteet, taituruus, tekniikka ja biisin sovitus on saaneet mut koukkuun.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
Posts
0 comments:
Post a Comment