Oodi vanhalle vuodelle

Jo olet vuoteni vanha ja väsynyt. 
Olet ollut sitä alusta saakka. 
Niin valmis olen sinusta luopumaan, 
otan uuden, ehomman vastaan. 

Sait minut aivan niin uuvuksiin.
Elon polkua taaksepäin luisumaan. 
Minä alaspäin laskettelin, alas vain, 
olin joutua kuiluhun saakka. 

Kuilun partaalta huhuilin ylöspäin, 
kuka kuulisi minua? Odotin.  
Ei kuulunut vastausta ollenkaan, 
oli odotus raskasta vasta. 

Niin matelivat päivät samanlaiset 
ohi kulkivat kuukaudet toiset. 
Ei muuttunut oloni ollenkaan, 
oli vuoteni hidas ja harmaa.  

Hieman kimmelsi valoa lopulta 
löytyi elämään iloakin uutta. 
Silti pohja siel vieläkin pilkotti 
- oisko kohta se jo mennyttä vuotta? 

Vähiin käy hetkesi vanha vuos.
En sinua muistella kaipaa. 
Otan vastaan uuden ja kirkkaamman, 
toivon paremmasta tulevasta. 



Parempaa vuotta 2014! 

Usko voi uupua. Näky voi sammua.
Mutta toivon huilu soi ja ohjaa korvesta kotiin.       Hilja Aaltonen 1907-2013

Tiellä vapauteen

Jossain kohtaa tielläni oli vastaan tullut leveäkaistatie. Ai sitä tietä oli helppo kulkea! Sai leveillä ja mennä oikeastaan sitä reittiä kuin itse halusi, silti sillä tiellä kuitenkin pysyen. Tuo tie vaati kuitenkin paljon. Huomaamatta matkan varrella, kertyi housun lahkeeseen takiaisia, ohdakkeita, risuja ja piikkejä.  Eivät mitenkään erityisemmin matkaa haitaten, mutta kaihertaen ja tehden matkasta hiljalleen yhä vaikeampikulkuisempaa. Tiellä kuiskittiin: "Näin tulee tehdä, ajattele näin, tee tällä tavalla, muista tehdä näin, älä unohda olla tekemättä, et saa tehdä sitä, et saa tehdä tätä, varo niin tekemästä..." Ja minähän kuuntelin. Pahanilkinen suorittaminen oli hiipinyt uskonnollisuuden kullankimalteisssa asussaan luokseni ja seurasin sitä kuin makeannälkäinen piparimurupolkua. Ja voi miten vaikeaksi tie kävi! Kaikki se ylimääräinen lahkeessa alkoi ahdistaa, teki oloni epämukavaksi, tuntui siltä kuin olisin kokoajan tehnyt jotain väärin, kun nämä pikkuriesat eivät ravistelemalla housuista irronneet. Halusin vapaaksi! IRTI niistä kiusankappaleista! Alkoi äRsyttää, tuRhauttaa, väsytti ja uuvutti.

Lähdin löytöretkelle vapautta etsimään. Olen nyt kulkenut jo pitkään. Eivätkä kaikki ohdakkeet ole vieläkään irronneet. Mutta käännän ympäri kivet ja kannot, jahtaan, etsin, juoksen, enkä lopeta, ennen kuin sen löydän ja saavutan, pääsen eroon salamatkustajistani. Kuljen tien, joka näyttää pitkältä. Se on kapea, mutkainen ja vastassa on aina uusi risteys, jossa tulee tehdä valinta mihin suuntaan jatkaa.

Ensimmäisessä risteyksessä minulta kysyttiin, olenko vapaa, kun luen jatkuvasti ihmisiä rivien välistä? Etsin vihjeitä, miten tulkita toista. "Mitä tuo lause tarkoitt? Mitä tästä pitäisi ajatella? Mitähän se oikeastaan tarkoitti sanoessaan niin?" Uskaltaisinko ottaa asiat sellaisina kuin ne sanotaan? Uskaltaisinko luottaa siihen, että toinen sanoo mitä tarkoittaa? Uskaltaisinko luottaa siihen, että se hyvä ja kaunis, jota juuri kuulin, olikin totta, eikä valhetta? Jos toinen kuitenkin sanoi minulle jotain vaivihkaa, niin etten sitä ymmärtänyt...

Toisessa risteyksessä minut pantiin valitsemaan, vieläkö haluan riippua kiinni perheessäni, jota kovasti rakastan. Vieläkö elän muiden elämää, pohtien kuinka valintani vaikuttavat toisiin. Uskaltaisinko ja saisinko oikeasti elää omaa elämääni, jossa ei tarvitsisi miettiä pahastuuko tai sureeko joku jotakin valintaani, minkä koen oikeaksi minulle.

Sitten minulta kysyttiin, olenko vapaa, kun elän toisten huolia kantaen? Kun jään pohtimaan, kuinka rakas ihminen jaksaa taakkojensa alla, jos en ole apuna. Kun jään miettimään miten toinen otti asian, jonka juuri sanoin. Kun kannan huolta ihmisestä, joka kyllä pärjää itsekin, mutta josta koen velvollisuudekseni hieman valvoa, että hän varmasti pärjää. Kun päsmärinä hoidan asioita toisten puolesta, vaikka he itsekin osaisivat ja pystyisivät asiansa hoitaa. Kun aina kuuntelen, olen tukena ja turvana, läsnä, vahva ja vakaa kun toinen minua tarvitsee. Kun aina palvelen, enkä kuitenkaan koskaan osaa olla itse palveltavana.

Seuraavassa risteyksessä sain pohdittavakseni erikoisen kysymyksen. Saanko olla itsekäs? Saanko astua tielle, joka johtaa terveeseen itsekkyyteen, vai jatkanko tiellä, jolla pokkuroidaan toisia ja annetaan kaikki voimat toisille, jolloin itselle ei jää mitään. Jälkimmäisen tien näin vääräksi. Olihan sen tien päämääränä rakkaudettomuus. Kuinka voisin toista rakastaa, jos en ensin osaa rakastaa itseäni ja hyväksyä itseäni sellaisena kuin olen. Jos en arvostaisi itseäni ja tekisi itselleni oikeita valintoja, en kohta enää eläisi. Täytyy opetella olemaan hyvä myös itselle. Täytyy osata elää mielistelemättä. Täytyy lakata pelkäämästä kahnauksia, erimielisyyksiä tai vaikeita tilanteita. Täytyy osata olla varomatta viimeiseen asti tekemästä vääriä ratkaisuja muiden kannalta - tällä tiellä toisten mielistelyllä ei ole arvoa. ...Mutta tällä tiellä on vaikeaa! Tämä tie on kapea ja sen rinnalla kulkee jatkuvasti mukavan tuntuisia polkuja, jotka johtavat oikealta tieltä vain vähän väärään, mutta silti riittävästi eksyäkseen kokonaan oikealta tieltä suoraan ylpeyden suohon tai takaisin alistuneisuuden alle. On osattava kulkea tarkasti tätä tietä mikä on oikea.

Nyt olen risteyksessä, jossa näen jo tien, jonka tiedän oikeaksi. Se tie näyttää erityisen kapealta, kuoppaiselta ja hankalakulkuiselta. Sillä tiellä ei enää varota epäonnistumisia, varjella itseä viimeiseen asti keskeneräisyydeltä tai pyritä elämään täydellistä elämää. Risteyksessä on syvä hauta, johon ennen tielle astumista tulee heittää viitta, joka on jo vuosikausia uskollisesti suojellut ja peittänyt alleen. Se viitta on lämmin, turvallinen ja niin painava, että sen alle meinaa lyhistyä. Täydellisyyden viitasta on vaikea luopua, onhan se herkän minäni suoja, minun tukeni ja turvani. Kuka minusta sitten pitää huolta, jos en minä itse?

Horisontissa näen jo seuraavia risteyksiä. Eivät ne ihan pian lopu. Ei tämä tie ole vielä kuljettu. Ja aina välillä pysähdyn miettimään, olenko kuitenkaan mitään tällä tiellä oppinut. Armo kuitenkin sanoo, että vaikka takiaiset ovat ja pysyvät elämässäni, saan olla luottavaisin mielin, sillä ne eivät vähennä arvoani. Olen tärkeä, rakas, arvokas - ja tiellä, jonka päässä on maaliviiva ja sen ylitetyille luvassa voitonseppele.


______________________________________
"Vapauteen Kristus meidät vapautti." (Gal. 5:1)
- Tätä vapautta etsimässä Elli. 

Live faithfully

That's the main thing. Just to live a day at a time, doing the things you're supposed to do, living your life the way that makes you feel alive. To be faithful for your dreams, desires and chores that makes you happy. This is my goal from now on. Nothing more. Nothing less.

The past year I couldn't have made it. I have ignored myself. I've lived just for others forgetting myself and, what's even worse, starting to look down on my own needs. There are a bunch of creative stuff that I love to do, such as music, drawing, dancing and writing. Since I've been ignoring my own needs, I haven't much done any of those. I've felt simply powerless and not having any interest of doing such things. And I've started to feel bad physically and even worse mentally. 

I have been crying for a vision the last years, just to realize what to do in my life, but not ever having any answer. But then, somebody said to me recently, that might be my calling: to live my life faithfully, using the gifts God has given to me. It might not even be much bigger or more special than that. 

I'm not sure how I'm going to perform in this. The hardest thing is to change ones way of thinking. My thoughts are so deep rooted that it might take a lifetime to learn not to think the way I've used to. I need mercy. But starting to feel like alive again, getting afresh grip from joy again, learning to love myself, really does require being faithful to those gifts I've been given. Those gifts that makes me feel alive - that makes me happy. 

Anew start. Hopefully. It makes. A difference. Lord. Help me. To be me. 

Kevään askeleita

Askeleiden alla lätisi kevätauringon sulattama loska. Paikoitellen tie oli jo sula. Sellaisissa kohdissa teki mieli painaa kaasua enemmän. Oli onnellista huomata olevansa elossa edelleen. Että pystyi hymyilemään ja kiittämään Luojaa siitä. Koko pitkä talvi oli ollut tarpomissa oman mielen suonsilmissä ja selviämistä päivästä kerrallaan. Nyt aamuisin saattoi kuulla tiaisten laulavan puissa enteillen pääsiäisaamun vapautta.

         -       Mistä minä puhuisin?

         -       Puhu mistä vaan.

         -       Mutta kun en jaksa.

         -       Ei sinun tarvitsekaan jaksaa, hän vastasi. Olin hiljaa. Taivas oli sininen ja ilmassa

tuntui sulavan lumen tuoksu. Olisin halunnut vaipua hiljaisuuteen. Olla hiljainen ja arvoituksellinen. Halusin etsiä itseäni. Ottaa aikaa itselleni. Tai oikeastaan halusin aikaa yhdessä Luojani kanssa, mutta useimmiten se aika valui vain yksin olemiseen. Jumala oli ollut niin hiljaa…

              Haaveissani painun jonnekin hiljaiseen paikkaan. Jossa saisi kuljeskella ihmetellen, lukien, valokuvaten, kirjoittaen, laulaen, piirrellen. Missä ei tarvitsisi tehdä työtä. Paikkaan, joka rohkaisisi lepäämään. Olisin siellä pitkään. En jakaisi kenellekään yhtään mitään. En yrittäisi riittää kenellekään. En murehtisi toisten asioita. En tuntisi syyllisyyttä siitä, etten vietä aikaa heidän kanssaan. En kantaisi taakkaa, joka on toisten kannettava. Olisin Luojani sylissä. Etsisin Rakkautta, josta niin paljon puhutaan.

         -       Minä en ole sitä täynnä.

         -       Et olekaan.

         -       Miksi?

         -       Et ole antanut.

         -       Haluisin…

         -       Sinun täytyy opetella. Olemaan. Luottamaan. Rakastamaan. Lepäämään.

Minä haluaisin opetella lepäämään. Mieleltäni ja ajatuksiltani. Olla niin kuin sileä kallio

tyynen järven rannalla, kesäisenä hellepäivän iltana, kun aurinko on vielä pitkään taivaan alakannella. Löytää rauhan, jossa saisi vain olla. Ja luottaa. Luottaa häneen, että hän pitää huolen, minustakin. Ja niistä joista huolehdin.

         -       Tavoittele rauhaa.

         -       Miten?

         -       Olemalla.

         -       Mitä se oleminen on?

         -       Luottamista.

         -       Mutta eikö juuri sitä minun pitäisikin opetella?

         -       Kyllä.

         -       Mistä sitten aloittaa? 

         -       Jättämällä taakan kannettavakseni.

         -       Miten?

         -       Ole se kuka olet. Tunne sitä mitä tunnet. Jaksa sen verran kuin jaksat. Iloitse ja murehdi sen verran kuin kulloinkin on tarve. Ole sitä kaikkea aidosti. Ole oma itsesi sellaisenaan vapaasti. En minä tuomitse. En minä ohjaa ja määrää.

   -       Mutta kun kaikki muut…

         -       On kyse sinusta ja minusta. Ei muista.

         -       Mistä siinä sitten on kyse, kun meidän pitää kuitenkin elää täällä muiden kanssa ja

tulla toimeen ja huomioida ja rakastaa ja kunnioittaa ja…?

         -       Minusta.

         -       Mitä ihmettä?

         -       Minä teen sen. Sitten ajallaan.

         -       Saanko siis olla yksin?

         -       Et ole yksin.

         -       Enkö?

         -       Et.

         -       Mutta kun en jaksaisi olla ihmisten kanssa. Jälleen…

         -       Minä tiedän sen. 

         -       Enkä tiedä mitä minun pitäisi tehdä.

         -       Sinä tulet tietämään.

         -       Koska.

         -       Pian.

         -       Anna anteeksi…

         -       Saat.

         -       Haluaisin vain niin paljon enemmän…

         -       Tiedän sen.

         -       Enkä tiedä onko se oikein?

         -       Saat haluta, toivoa.

Maailman toisella laidalla on mökki. Sen pienistä ikkunoista kajastaa valoa. Sisällä asuu perhe. Sen ihmiset ovat onnellisia. Siellä ei ole paljoa maallista materiaa, mutta ihmiset ovat löytäneet jotakin muuta, mitä omaisuus ei voi antaa. Mökin pihalla kasvaa puu. Se on suuri ja vehreä. Se saa tarpeeksi valoa ja vettä. Sen suojassa lapset istuvat ja lukevat. Leikkivät, itkevät, nauravat, laulavat, tanssivat ja unelmoivat. Sen suojaan tuodaan silloin tällöin pitkä pöytä jonka ääreen jokainen saa istua aterioimaan. Jokainen tuoli täyttyy. Pöydässä istutaan pitkään. Jutellaan ja nauretaan. Jokaisella on oma paikkansa. Jokainen tietää asemansa. Jokaisesta pienestä pidetään huolta ja aikuiset kannustavat toisiaan hyvin sanoin. Iloa kasvatetaan joka päivä. Sitä kylvetään, siitä halutaan pitää kiinni.

         -       Miksi minä en osaa nauraa itselleni?

         -       Pelkäät.

         -       Mitä minä pelkään?

         -       Omia ajatuksiasi.

         -       Mitä ihmettä..?

         -       Syytöksiä, parjauksia, painoa, pieksemistä, suun soittoa.

         -       Omassa mielessäni?

         -       Niin.

         -       Mutta eikö nauraminen helpottaisi?

         -       Peittelisit jotain.

         -       Naurun alle..?

         -       Se vie vielä aikaa. Joku päivä osaat.

         -       Haluaisin jo nyt…

         -       Keveyttä?

         -       Niin.

         -       Rakas! Ole rauhassa. Älä ota paineita. Saat olla juuri nyt tuollaisena ja tuossa tilanteessa. Minä vien sinua uuteen. Etkö näe, miten koko ajan luon uutta? Uusia oivalluksia, ajatuksia, totuutta jostain syvemmästä.

         -       Mitä jos en osaa toteuttaa niitä? Kaipaan vaan ihan hirveästi, että ne oivallukset voisi

käydä toteen! Että saisin elää niissä… Mutta mitä jos en osaa? Jos ne jää vain oivalluksiksi, enkä osaa soveltaa niitä, en tiedä kuinka…

         -       On tulossa kevät! Odota!

         -       Minua pelottaa!

         -       Tiedän sen.

         -       En meinaa jaksaa…

         -       Kaikella on aikansa.

Ilta-aurinko maalaa tulevan kesän kuvia. Se paistaa alhaalta, lämpimästi. Kylmyys on vielä tässä, mutta se saa pian väistyä. Ei enää oikein osaisi pukeutua lämpimästi. Ei oikein edes tiedä miten tähän aikaan suhtautua. Pitäisi olla jo kevät, mutta talvi pitää kiinni otteestaan. Minä kaipaan päästä juoksemaan. Kevyillä kengillä, kevyellä vaatetuksella, kevyin mielin. Minä haluaisin jättää talven painon taakseni. Nähdä auringon ja tuntea sen lämmön ja energian. Millaista toivoa kevät ennen toikaan tullessaan! Toivo tulevasta kesästä ja odotus. Odotus siitä kaikesta mitä se toisikaan tullessaan. Joka kevät uusi odotus.

         -       Nyt en enää osaa odottaa...

         -       …hyvää.

         -       Niin.

         -       Miksi?

         -       ”Vielä enemmänkin saatte nähdä”, eikö niin..?

         -       Kyllä.

         -       Onko se lupaus johon saa luottaa.

         -       Kyllä.

         -       Miten uskallan?

         -       Olet rohkea! Kyllä sinä uskallat. Älä epää itseltäsi sitä.

         -       Haluaisin vielä…

         -       Tiedän sen!

         -       Saanko…

         -       Saat.

         -       Auta minua!

         -       Autan. Olen tässä.

         -       Sitten minä haluan. Haluan! HALUAN!

         -       Odota.

Onko ajalla merkitystä? Onko ajan kulumisella merkitys itselle vai onko merkitys siinä,

mitä muut odottavat missäkin ajassa tapahtuvan? Tai missä ajassa sinä oletat muiden odottavan jotakin tapahtuvan. Määräävätkö omat odotuksesi ajan kulumista? Miksei paras voisi olla edessäpäin? Odota. Toivo. Kuuntele. Katso.

Do not get discouraged...

I'm in a place where I need to stay focused on not being discouraged. I'm the kind of person that waits way over big things from GOD. And when nothing happens, I get easily disappointed.

Okay let's stay here for a while. Just keep this on your mind "get disappointed".

WHAT exactly is that?  When one does get disappointed? When one has had big dreams or expectations from something/someone and from some reason they just doesn't come true. One gets disappointed.

Is it bad that those doesn't come true? Not, if they haven't been good for one.

Is the other bad, who doesn't make dreams happen? No, if the other had good reasons for not making them happen.

Is it bad that you get disappointed? Well, I guess it's just a normal human way to react. But the way you react to the feeling makes the difference.

Is the "adult way" the best way: just to ignore it, to keep the feeling somewhere back on your mind? It doesn't matter, you say. So finally when you keep it "safe" just a little bit too long, it grows in bitterness and it affects to your whole life and not least to the one who disappointed you.

So what about the "child way" to react? Is that better way? You scream and shout out loud, WHY DIDN'T I GET THAT??!!! You roll on the floor, kicking, banging your head and fists against everything that happens to come on the way, letting your feelings come out straight to the one that made the disappointment happen.

Which one would be the best way to react? After the big emotions has exploded one calms down and the other has a chance to explain, why something didn't go the way one wanted it. If emotions doesn't even come out, the other doesn't have the chance to explain - ever. One's mind stays locked.

On a bigger perspective you could see the bad stuff happening after the wrong dreams and expectations did come true. If you could see that, you wouldn't want even those things! Maybe carefully listening you can hear the other explaining. Maybe it takes time to understand, but if you stay focused on to the other's good will and love, you wouldn't get so discouraged.

If you believe GOD is leading your life the way that is absolute best for you, then you wouldn't be so disappointed. Or at least you would give GOD the chance to make it clear to you why these things happen or didn't happen. He usually clears things up.  

Is it not good to have big dreams and expectations then? Whoa, I'm not the right person to answer that! But at least I've found out, that GOD is the one that gives really big dreams. "Dare to dream!" He says, "So that you'll have full life." That's what I think. And if you dare to believe, you might one day see the big dream to come true. If you dare and not be afraid of disappointments.

So stay focused on not being discouraged. How? By focusing on GOD's great love and His good will for you.        

Kaiken keskellä Jumala

Itsesääli, itsekontrolli, itsekkyys, itsekeskeisyys, itsenäinen.
Minä pärjään, minä pystyn.
Minä hallitsen elämääni, minä kyllä osaan.

Anna minulle kaikki tässä ja nyt. Minä kyllä ansaitsen sen kaiken.
Olenhan sentään se kuka olen. Sinun omasi. Tärkeä.

Mitä? Miksi et anna?
Etkö rakastakaan minua?
Enkö ole sinulle kylliksi?
Etkö tahdokaan parastani?
Miksi jätät minut!
Sinunhan piti välittää minusta?
Sinähän lupasit minulle KAIKEN.
Tätäkö nyt on rakkautesi?

Minä kaipaan, minä tarvitsen, minä en pysty elämään ilman!
Minä itken. Valittaen janoan enemmän. Sisintäni ahdistaa.
En jaksa, en pysty, en osaa.

Otitko minulta kaiken pois? Senkin mitä jo oli?
Ota sitten pois loputkin.
Miksi enää jatkaisin?
Mitä merkitystä olisi jatkaa?
Minulla ei ole mitään merkitystä.
Minä en ole mitään.
Miksi en saanut sitä mitä tarvitsin?
Etkö tunne minua kyllin hyvin?
Sydämeni huutaa tuskasta!
Enkö ole tehnyt kaiken niin kuin olet halunnut?
Miksi en saanut sitä mitä halusin?


Ymmärryksesi on pieni. Olet Suurimman kämmenellä ja yhä valitat.
Etkö näe mihin ylpeytesi vie sinut?
Etkö ole sitä jo oppinut? Minä olen opettanut sinua.
Sinä olet jo oppinut, mutta hylännyt sen tarpeettomana.
Sinä olet pieni ymmärtämätön lapsi.
Sinä olet murrosikäinen kapinallinen.
Luulet tietäväsi kaiken niin hyvin.
Luulet tietäväsi mitä tarvitset.
Sinä vajavainen ja rikkinäinen lapseni.

Katso miten elämäsi elät.
Katso mille tielle astut.
Katso mitä Herraa palvelet.
Pidä varasi mitä ääntä kuuntelet, omaasi, kiusaajasi vai Isäsi.
Lapseni. Enkö ohjaisi elämääsi parhaani mukaan?
Enkö haluaisi sinulle enemmän kuin mitä voit parhaaksi kuvitella?
Enkö ole viisaampi ja ymmärtäväisempi kuin sinä?
Enkö sitten myöskin antaisi lapselleni sitä mitä hän haluaa?

En aina. En sitä, mikä on rakkaimmalleni haitaksi.
En sitä, mitä et vielä pysty ottamaan vastaan.
En sitä, mikä on sinulle vielä liian suurta ja raskasta kantaa.
En sitä, minkä tiedän sinua rikkovan.
En sitä, mikä vie sinut kauemmaksi minusta, omasta isästäsi.

Haluan pitää sinut lähelläni.
Haluan ottaa sinut syliini, pitää sinut siinä ainiaan.
Ja kun tiedän, että aika on kypsä, annan luvan sille, jonka katson parhaaksi, tulla siihen vierellesi,
samaan syliin.
Aion nostaa, kantaa, ohjata ja neuvoa sinua koko elinikäsi.

Aion rakastaa, vaalia ja pitää huolta sinusta aina.
Aiotko sinä antaa minun tehdä niin?
Aiotko sinä luottaa tähän?
Vai luuletko, että itse pystyt siihen paremmin?

Rakkaani, rakastan sinua.
Kaipaan vastarakkauttasi.
Älä anna minkään tulla sen esteeksi.

Relationships

Last six days I've been working on a voluntary basis for a church where I've been going randomly since last autumn. The church had a big nationwide summer event that also I was building up.

Working with people that I almost didn't knew turned out to be great fun but also challenging. When you don't know someone, you really need to focus on the way you act and react if you want to be considerate but the same time you don't wanna be too mousey but really yourself. Eventually when you get to know each other it gets easier and more relaxed. With good friends you can almost predict their behavior on different situations and their reactions to your sayings and this is what makes interaction safe.

But to be honest I've found myself recently not knowing how to act and react correctly with good friends also. There's always more to learn in others. And there's always more to learn in yourself. How annoying it is to find myself in a situation where I've been mistaken in a relationship. When I know I could've done things differently just to avoid the issue that my misbehavior or thoughtlessness raised, I bang my head up against the wall and accuse myself of being such an complete idiot.

I guess, or not just guess but I KNOW that when you have to face the place that you need to apologize to the other it just builds up your character and the relationship it has to do with.

What it anyhow leaves easily behind is bitterness towards yourself. At least I have that problem. It leaves thoughts like this whirling around in my head: "WHY I had to do that? WHY I was such an jerk? WHY I didn't THINK? WHY WHY WHY?!" I accuse myself, blaming and barking myself stupid.

How that affects to myself? I approve and really confirm those thoughts to be true in my life.

As being a Jesus freak, I must say I'm really lucky that I get to ask some relief to this problem. Also I get to believe it true when the holy book in Romans 8:33 says

Who shall lay any thing to the charge of God's elect?It is God that justifieth.

Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala -- mutta hän julistaa vanhurskaaksi! 

And also in Isaiah 50:

7 For the Lord GOD will help me; therefore shall I not be confounded: therefore have I set my face like a flint,and I know that I shall not be ashamed. 8 He is near that justifieth me; who will contend with me? let us stand together: who is mine adversary? let him come near to me. 9 Behold, the Lord GOD will help me; who is he that shall condemn me? lo, they all shall wax old as agarment; the moth shall eat them up.

7 Herra, minun Jumalani, auttaa minua, siksi en pelkää häväistystä. Olen kovettanut kasvoni piikiven kaltaisiksi. Minä tiedän, etten jää häpeääni, 8 sillä hän on lähellä, hän osoittaa syyttömyyteni -- kuka voisi minua syyttää! Asettukaamme siis käymään oikeutta. Tahtooko joku ajaa kannetta minua vastaan? Astukoon hän esiin! 9 Herra, minun Jumalani, on minun auttajani. Kuka voisi osoittaa minut syylliseksi? Nuo kaikki häviävät kuin vaate, jonka koi syö.

Therefore I have this promise: not even my own thoughts can really prove me guilty. And if it tries to do so, I know it is a lie, cause I've been declared as not guilty.

So difficult stuff that happens between me and my friends will turn out good eventually. Besides, the Bible promises this in Romans 8:28 :

And we know that all things work together for good to them that love God, 

Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat,

This song is a great song for this blog text. Take a look.

Post script
Oh the heaven looks so pretty right now! Sunset left behind some gorgeous dark amethystine colored clouds with bright peachy almost orange linings. I guess God was again in a mood of creating something pretty to the eye.