Elämä on epäreilua

...on ollut päivän mottona tänään. Katselin elämää tuon lauseen takaa ja totesin samaan hengen vetoon, että mitäpä minä asialle mahdan. Uhmaikäinen lapsi taisteli samaa asiaa vastaan itkien, potkien, huutaen, naama läikikkäänä, nenä valuen ja silmät kyyneliä täynnä. Miten minä niin joitakin asioita elämässäni haluaisin ja olisin halunnut. Miten kovasti minä niin!

Ja sitten tulee näitä päiviä, kun elämä jälleen kerran sanelee ohjeet, mitä pitää tehdä ja mihin pitää tyytyä. Ja mieli huutaa, itkee ja potkii "Ei! Eieieieiei Ei!" Mutta niin kuin johdonmukainen ja opettavainen äiti, se lyö faktat pöytään ja on ehdoissaan järkähtämätön: "Kyllä. Sinun pitää nyt vain se hyväksyä. Asia on näin. Huuda vain, mutta se ei auta asiaa yhtään." Kuin kylmä suihku vasten kasvoja. Ne on ne elämän r e a l i t e e t i t.

Elämä on epäreilua. Sen se on jo opettanut. Itkupotkuraivarit ei auta, vaikka joskus tekisi mieli senkin antaa taas tulla. Se piirtää ilkikurisesti irvistellen eteeni kuvan, jossa silmieni edessä näen joka ainoan osatekijän kulkevan toisensa ohi. Piirun verran vasemmalle - olisi kohdannut. Vaaksan verran oikealle - olisi osunut ja uponnut. Mutta ei. Jokin aina mättää. Jokin ei koskaan täsmää. Se melkein jo hymyilyttää. Että miten voikin mennä noin ohi, tuokin asia!

"Elämä on paskaaaa...", lauloi eräs nuori tuttavani joskus. En tainnut osata tuota laulua arvostaa tarpeeksi silloin. Pidin laulajaa vähän lapsellisena. Jotenkin nyt tuntuu siltä, että tuo ihana söpö laulajaystäväni oli todella oikeassa. Ja ennenkaikkea mahtavan rehellinen. Se on ihan sitä itteään niin usein, niin helposti. Silti. Enpä haluaisi olla kiittämätönkään. Jospa tekisin oman lauluni. Sen sanoma menisi ehkä jokseenkin näin:
"Elämä on epäää, ei auta itku nyt,
paree siis vaan kiittäää, niitä on vaan yks..."


Elämää opetellessa.

Lyhyitä tarinoita ensimmäisenä adventtina

Ensimmäisen adventin hetkiä, jolloin oli pakko hymyillä.

Poika, joka sai kantaa ristiä

Istahdin kirkon penkkiin hieman tympääntyneenä siitä, miten teennäiseltä ja arvostelevalta oloni tuntui. Odotin ensimmäisen adventin perhemessua alkavaksi. Miksi en sitä koskaan aikaisemmin ollut ymmärtänyt, en ole perhemessun kohdeyleisöä; minun ei kannattaisi astua jalallani perhemessuun. Minun pitäisi pysyä sellaisista pois, en yksinkertaisesti jaksa lastenlauluja ja toiminnallisia ohjelmanumeroita tai leikkejä laulujen lomassa. Oloni kävi yhä ikävämmäksi, kun pappi saarnasi... Niin, mistä pappi saarnasi? No jaa. Tottelevaisesti viitoin uskontunnustuksen ja toivotin rauhaa lähimmäisilleni käsilläni muodostetulla rauhankyyhkysellä sormiani heilutellen. Palmunoksia en sentään kehotuksesta huolimatta ottanut heiluteltavakseni.

Olin varma, että tympääntymiseni loisti naamaltani kauaksi. Toistelin vain itselleni: "Kaikki saavat tulla, kirkon ovet ovat auki kaikille, saan tulla sellaisena kuin olen, kaikki tunteet ovat sallittuja..." Mutta kun viimein lähetyssanat tulivat, huokaisin helpotuksesta. Seurasin tilannetta edessäni. Avustava pappi kävi hakemassa pojan kirkonpenkistä, joka oli ristiä kantanut messun alkaessa; tämä saisi kantaa ristin salista poiskin. Nyt poika asteli reippain askelin ja leveä hymy kasvoillaan ristin luo, tempaisi sen iloiten käteensä ja riensi kirkosta pois, ristin poikkipuu edellä - tilanne oli ohi ennen kuin ehdin kissaa sanoa.

Kaikki saavat tulla, ja kaikki saavat lähteä. Jollakin toisellakin oli kiire pois kirkosta. Sellaista elämä on.


Perinteinen Hyvän Mielen Joulukonsertti

Se oli aikeuttanut päänvaivaa jo useamman viikon, keitä sinne saisin laulamaan. Pitäisikin sunnuntaina lähteä työkeikalle oppilaiden kanssa. Eikä siitä edes palkkaa makseta. Mutta kun ei ollut vaihtoehtoja...

Kun keikka-aika sitten viimein koitti, konsertin avasi lemepä herrasmies sanoillaan ensimmäisen adventin arvokkuudesta, jossa tänä vuonna olisi erityistä arvoa, kun on tullut kuluneeksi 75 vuotta talvisodan syttymisestä. Hän totesi, että tälläkin hetkellä, näinä vaikeina aikoina, on hyvä vaalia yhteisöllisyyttä, hyvää mieltä ja muistaa heitä, jotka taisteluun lähtivät empimättä.

Noiden sanojen aikana, sydämeni suli. Meitä oli paikalla vain kourallinen. Lapset lauloivat ja ihmiset iloitsivat siitä kun lapset lauloivat. Perinteinen yhteislaulu tuntui pitkästä aikaa hyvältä ja turvalliselta. Istuimme pienen kappelin hämärän tunnelmassa, hetken yhdessä, odottaen joulua.

Sama lempeä mies lopetti tilaisuuden ojentamalla minulle ruusukimpun ja sulatti lasten sydämet ojentamalla heille Hello Kitty -adventtikalenterit. Hävetti kun olin ollut niin vastentahtoinen. Mutta samalla tiesin, että kiitos oli aito. Joulun tunnelma kosketti. Hyvä mieli tarttui. Loppuajan osasin hymyillä aidosti.


Piiritanssia kuusen ympärillä

Taloyhtiön perinteinen jouluvalojen sytyttämisen hetki oli koonnut pihalle väkeä. Lapsia oli enemmän kuin jaksoin laskea ja ihmiset juttelivat tuttavallisesti toisilleen. En tuntenut kuin muutaman ihmisen, joihin tukeuduin. "Nyt kello on kuusi! Nyt ne syttyy" Ja silloin valot syttyivät, ja suustani pääsi spontaani: "Oooo!" Ennen kuin huomasinkaan, oli kuusen ympärille muodostettu piiri. "Mene nyt sinä ainakin, sinähän olet opettaja." "No tule sinäkin sitten!" Ja siinä sitä sitten mentiin porsaita äidin oomme kaikki... ja sitten Joulupuu on rakennettu... Aikuiset ja lapset käsikädessä. Tosin minun käteeni ei naapurin pikku Eetu uskaltanut tarttua. (Vai oliko syy oikeasti se, että siinä toisessa kädessä oli glögimuki? Mene ja tiedä.) Siinä sitten hoputin poikaa seuraamaan vähän nopeammin, kun minun ja hänen väliin meinasi revetä isompikin väli... Tanssit oli tanssittu ja kuusi loisti valoissaan. Olin yhteisön keskellä, ehkä vielä tutustuisinkin heihin - naapureihini.  

Joulun Pyhä

Se tulee tänäkin vuonna: joulu. Vaikka juuri sanoinkin, että tekisi mieli jättää yksi joulu väliin, kun vastahan se edellinen oli. Joulu on jotenkin arka asia, kun aletaan miettiä sitä syvemmältä. Pinnallahan on markkinat, joululaulut, tunnelma ja joulupukki. Siellä syvemmällä on kuitenkin jotain aivan muuta.

Siellä on ihmissuhteet, yksinäisyys, yhteisöllisyys ja ikävä.

Ainakin omassa joulussani on mielestäni eniten kyse juuri näiden asioiden yhteensovittamisesta.

Jouluna mietitään kuka missäkin ja miten pyhänsä viettää. Kenen kanssa ja kauanko. Aina joku lähtee jossain joulun vaiheessa seuraavaan paikkaan jatkamaan yhdessäoloaan toisten kanssa. Pääasia on, että on joku jonka kanssa joulua viettää ja että tulee nähdyksi ne ihmiset jotka täytyykin. Että lapsenlapset käyvät edes jossain vaiheessa ja että kuitenkin saadaan pitää se oma joulu. Tulee ikävä niitä, jotka juuri lähtivät ja ikävä niitä, jotka joskus ennen viettivät joulua meidän kanssamme. Nostalgia nostaa esiin muistoja, jotka ovat ajan kanssa kultaantuneita. Tyytymättömyys herää - ennen joulukin tuntui joululta. Tätä työtäkin on niin paljon, jotta joulusta saataisiin tunnelmallinen ja oikeanlainen.

Milloin joulusta oikeastaan tuli yhdessäolon juhla? Jolloin kaikki muut, joilla ei niin tiivistä yhteyttä ole perheeseensä tai sukuunsa tuntevat olonsa vieläkin yksinäisemmäksi, kuin arkena. Mahdoton yhtälö. Mahdoton joulu! Väsyttävä joulu! Olen yksinäisempi kuin yleensä ja lähimmäisenikin tuntuvat olevan yksinäisiä, vaikka yhdessä olisimmekin. Hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin ero kärjistyy. Kurja joulu! Joululaulutkin kyllästyttää...

...
Ensimmäisenä jouluna oli ydinperhe. Oli Maria ja Joosef ja vauva. Karuissa olosuhteissa, kylmässä ja kaukana omista suvuistaan. Ei notkuvaa ruokapöytää, ei tuikkivia valoja ja kirkkaina kiiltäviä palloja ja koristenauhoja. Tietäjienkin lahjat tulivat vasta myöhemmin. Mutta hetkessä oli silti sitä jotakin. Kyse ei ollut tunnelmasta - vaan pyhyydestä. Pyhä oli käsin kosketeltavissa.

Maria oli varmasti kipeä synnytyksen jäljiltä, väsynyt, ehkä raskaushormonien myllertämä. Joosef vastuunsa tunteva, juuri isäksi tullut mies. Kumpikin vanhempana ensimmäistä kertaa elämässään. Mutta syntymä on aina ihme, ja Marian tapauksessa enemmän kuin pelkkä vastasyntyneen ihmisen ihme. Paikalle juosseet paimenet toivat tilanteeseen vielä enemmän hämmästystä ja suuren kaikkivaltiaan Jumalan läsnäolo aiheutti varmasti myös pelkoa, suurta kunnioitusta, vaikkei pieni lapsi yksin sitä olisi aiheuttanutkaan. Ja vaikka tilanne herätti varmasti iloakin, hetkessä oli jotain enemmän, suurempaa ja parempaa, kuin hetkellinen ohimenevä ilo. Hetki oli pyhä. Ja siinä hetkessä viivyttiin.

...
Ja kun joulu on ohi, voidaan huokaista. Ihana arki. Nyt on taas vuosi aikaa seuraavaan jouluun. Ja kuitenkin se tulee joka vuosi aikaisemmin. Voisinko vaan jättää joulun väliin ja vain... kokea pyhän?

Mutta ei... Itsekkyys ei ole vastaus tähän niin kuin ei moneen muuhunkaan asiaan. Ehkä asiat on vain otettava asioina. Joulu on jo menetetty markkinavoimille, mutta joulun viesti on edelleen olemassa, sitä ei olla menetetty. Se täytyy vain kaivaa esiin ja viipyä siinä. Etsiä aikaa, jolloin vain pohdiskella ja miettiä sitä itsekseen. Ja ehkei se yhteisöllisyyskään niin huono piirre joulussa ole... Ehkä sitä vain pitäisi harjoitella muulloinkin, kuin vain jouluna, niin ehkei se sitten enää niin vaikeaa olisikaan, kun se joulu taas kerran saapuu. Ja ehkä se ikäväkin vain kertoo jostain suuremmasta ikävästä. Että pyhän ikävä ei olekaan ollenkaan huono juttu. Ja Jeesushan tuli yksinäisten luo. Ehkä Jeesus tulee tänäkin jouluna jonkun yksinäisen luo, vaikkei hänen luokseen kukaan muu tulisikaan.

Ehkä tänä vuonna joulun Pyhä tulee meidän luo, vaikka me emme häntä kutsuisikaan.
Tulisitko Pyhä - yllättäen, kutsumattomana vieraana - auttaisitko elämään joulun?

   

Kaksi matkakaveria

Miellyttämisen halu. Tuo pieni viheliäinen seuralainen, joka istuu tiukasti olallani ja kuiskii ajatukisia korviini. Oletpa sinä kyllä sitkeä kaveri. Et tahdo millään lähteä, vaikka karistaisin olkapäitäni ja tukkisin korvani - siinä istua jökötät ja saat viestisi perille vaikka millä keinolla. Olet niin iloinen kun onnistut tehtävässäsi - ja mielihyvä tarttuu minuunkin.

Jaahas, olet näköjään valinnut lempi-ihmisesi, joiden kohdalla oikein innostut pulputtamaan pikkuisia puheitasi. Ai että myötäile vähän? No tottahan toki. Jaa, että pitäisi miettiä mitä tuo toinen oikein haluaa..? Niin, ettei se vaan loukkaanu. Ymmärrän. Ja totta, olipa hyvä että huomasit, sehän voi vaikka pettyä minuun, jos en ota huomioon hänen ajatuksiaan! Kyllä sinä olet oiva kaveri. Eihän minulla ole mitään syytä sinua olaltani karistaa. :) Elämä on paljon mukavampaa kanssasi!

Mutta kukas sinä sitten oikein olet? Sinä siinä. Olet näköjään vallannut toisen olkani. Mikäs siinä. Tasapainoittelehan siinä sitten. Mitäs minun sitten kuuluisi kanssasi tehdä? Ai kuunnella sinuakin? Mitenkäs minä voisin kummallakin korvalla yhtä aikaa... Ai että viisautta...? Äh! Mene muualle! Minun on helpompaa ilman sinua siinä. Riittää että tuo toinen...

Mikä painolasti? Muut? Miten niin mitä minä itse haluan? Mikä oma elämäni ja omat valintani? Miten niin?! Ei minua kyllästytä omaksua toisten ajatuksia! Mitkä omat ajatukseni..? En minä tiennyt että minulla on omasta takaa... Ai kuuntelisin? Etteikö tarvitse pelätä? Eikös se juuri ole pahinta, jos joutuu ikävään valoon toisten silmissä? Etten minä ollutkaan täydellinen... Ai voisin löytää itseni? Miten niin tuota toista ei kannattaisi kuunnella?! ... Mitä? ...


Siinä sitä sitten ollaan. Kahden matkakaverin kanssa. Eivät lähde, vaikka kuinka karistaisin. Tuon ensimmäisen kanssa olen jo tottunut elämään, mutta tuo jälkimmäinen... Sen kanssa on vielä opettelemista. Jotenkin kuitenkin, joku minussa sanoo, ettei sen ensimmäisen kanssa oikeastaan enää kannattaisi jatkaa... Että pitäisi olla tarpeeksi voimia ravistella niin kovaa, että se viimein lentäisi pois olaltani jonnekin tuhannen kauas eikä koskaan enää palaisi takaisin... Mutta miten sen jälkimmäisen kanssa sitten oikein osaisi elää?

Siinähän ovat kummatkin. Seuralaiset.

Go easy on yourself

Tänään kuuntelin pitkästä aikaa tämän. (Paremman käsityksen biisistä saa, kun kuuntelee silmät kiinni..) 
"So go easy on yourself..." Oma kehotukseni itselleni. Ei elämässä jaksa, jos on tosi tiukka itselleen koko ajan. Siinä mulla onkin opettelemista. Mutta sillä opin tiellä ollaan oltu jo jonkin aikaa. Ehkä kohta on tiedossa jo tuloksia? ;) 

Ei tämä pelkästään rakkauselämään liity. Vaan elämän muihinkin osa-alueisiin. Mietihän.. 

"- - 
You took the break up
And why it went so wrong 
On your shoulders, unbearable
Hey, you were never meant to carry it on your own
Like you were
The only one
So you loved, you lost, you're broken
don't you know this one was out of your hands?
Did you fight the pouring rain?
Just ask yourself
Giving more than everything 
Just ask yourself
Did you love with arms open
then you did well
So go easy on yourself
Go easy on yourself
Did you face your deepest fears
Give it all or nothing less
Smile through every tear

And did you love with every breath
Did you fight the pouring rain?
Just ask yourself
Giving more than everything 
Just ask yourself
Did you love with arms open
Then you did well (well)
So go easy on yourself
Go easy on yourself"

Nabiha - Ask yourself

Kirkasta kultaa

Tänään haluaisin kiittää,
siitä että joskus on vähän nolo.
Että joskus hävettää
ja useimmiten tekee jotain väärin.
Haluaisin kiittää siitä,
että ei oikein aina osaa
ja että on aina kesken.

Haluaisin kiittää siitä,
etten tänäänkään oikein osannut.
Etten eilenkään tiennyt,
miten olisi kannattanut elää.
Että huomennakin olen edelleen vajaa.

Kiittäisin epätäydellisyydestä.

Kiittäisin vajavuudesta.

Kiittäisin virheistä,

siitä, että on ihan huono.

Mutta kiittääkään en osaa. 

Haluaisin, mutten pysty.

Olisin mielummin täydellinen, 

osaisin kaiken,

tekisin moitteettomasti kaiken

ja käyttäytyisin aina oikein.

Mutta totuus on karu,

nolo,

ja sotkuinen.

Tänään haluaisin kiittää siitä,

että kultaa täytyy puhdistaa,

jotta se kimaltaisi.

Syövyttävää suolahappoa päälle,

annetaan vaikuttaa pitkään,

pestään monta kertaa.

Tai heitetään tuleen.
Ja toistetaan käsittely.

Minustakin tulee joku päivä kirkasta kultaa,
mutta tänään olen vielä käsiteltävänä.
Elämän hapot syövyttävät,
kirveltää,
polttaa.

Eilen mietin, mitä oikein tein.
Tänään mietin, mitä olisin tehnyt toisin.
Huomenna mietin,
miksi en olisi tehnyt niin kuin tein.

Ja koko ajan,
kasvan.
Muutosta tapahtuu.
Olen vielä vajaa,
mutta joku päivä,
kirkasta kultaa.

Meillä on!

Meillä on elintaso,
jotta voidaan valittaa.

Meillä on korkea elintaso,
jotta voidaan maksaa se korkealla hinnalla alas.

Meillä on kallis maa,
jotta voidaan myydä se kalliilla hinnalla ulkomaille.

Meillä on oma päätösvalta,
jotta voidaan matkia sitä mitä muut tekee.

Meillä on kulttuuri ja perinteet
jotta voidaan vaihtaa ne muiden maiden kulttuuriin ja perinteisiin.

Meillä on mies,
jotta voidaan tehdä hänestä nainen.

Meillä on nainen,
jotta voidaan tehdä hänestä mies.

Meillä on poika,
jotta voimme kasvattaa hänestä sukupuolettoman.

Meillä on tyttö,
jotta voimme antaa hänen kasvaa siihen sukupuoleen kuin haluaa.

Meillä on tasa-arvo, 

jotta voidaan kammeta se väkisinkin epätasapainoon.

Meillä on käytöstavat,
jotta voimme kutsua niitä henkilön itsemääräämisoikeutta rajoittaviksi kahleiksi.

Meillä on sananvapaus,
jotta voidaan huudella mitä vain, missä ja milloin vain, kenelle vain.

Meillä on äänioikeus,
jotta voimme siirtää päätösvastuun muille.

Meillä on ihmisoikeudet,
jotta voidaan etsiä oikeutta eläimille.

Meillä on moraali,
jotta voidaan asettaa se kyseenalaiseksi.

Meillä on arvot,
jotta voidaan päättää niiden muuttuneen vanhanaikaisiksi.

Meillä on ihminen,
jotta hän itse saa määrätä kaikesta,
oman mielensä mukaan,
omaksi parhaakseen.

Meillä on jo kaikkea!
Mistä vielä voisimme valittaa?